Hullu vuosi 2020: karkkilakko, yllätykset, pettymykset ja rakastuminen

Ensin vuosi näytti katastrofilta, mutta kääntyikin voitoksi. Kiitos mielipuoli 2020!

Monet sanovat, ettei tätä vuotta tule ikävä. En kaipaa minäkään pirullista viruspalloa, joka sekoitti suunnitelmat ja teki tavallisesta arjesta hankalaa. Toisaalta korona on saanut arvostamaan juttuja, joita pidin ennen itsestäänselvyytenä. Niin kuin kaupassa käyntiä ilman maskia tai joulunviettoa lähisuvun kesken. Omanlaisensa ihmiskoe 2020 on ollut. Se on tuonut ihmisistä esiin yllättäviä puolia, myös itsestäni.

Kalenterimerkintöjen ja kuvien perusteella vuosi näyttää omalla kohdallani jopa yllättävän hyvältä, vaikka aluksi varauduin pahimpaan. Tässä suurimmat käännekohdat ja oivallukset.

Suurin pettymys

Kaikki oli valmiina. Lennot San Franciscoon buukattuna koko perheelle kesäkuun 25. päiväksi. Samoin majoitukset, juna ja auto varattuna reilun kolmen viikon matkalle. Reitti olisi kulkenut ensin junalla Oaklandista Seattleen ja sieltä autolla Yellowstonen, Zion ja Sequoian kansallispuistoihin. Portland ja Salt Lake Citykin merkittiin kartalle. Korona romutti suunnitelmat: meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin perua koko hoito maaliskuussa. Ensin jännitti, saisimmeko rahat takaisin kaikista varauksista. Kaikkein eniten kuitenkin suututti, sillä olimme haaveilleet matkasta viimeiset viisi vuotta. Meille oli buukattuna muutama niin mieletön airbnb-koti, että sydän itkee vieläkin verta, kun muistelen loma-asuntoja.

Mutta kaikella ilmeisesti on tarkoituksensa: kun rotumellakat syttyivät Yhdysvalloissa kesäkuun alussa ja katselin hurjia uutiskuvia Portlandista ja Seattlesta, olin huojentunut, ettemme olleet paikan päällä. Matkarahatkin palautuivat hyvityksinä tilille ja airbnb-pisteet vaihdoimme Levin-mökkiin ensi vuoden maaliskuulle. USA-seikkailu siirtyköön parempiin aikoihin.

Epätodellisin päivä

Joskus elämässä tulee vastaan hetkiä, jotka tuntuvat unelta. Minulle kävi niin 10. helmikuuta Ylistaron Matin-Tuvan elokuvateatterissa, jossa vietimme Neloset-kirjan julkkareita. Kun lähdin Docendon Tuomas Marjamäen yllyttämänä elämäkertaprojektiin loppuvuodesta 2018, en olisi ikinä osannut kuvitella, minkälaiseen mylläkkään kirjan toisen kirjoittajan, Jouppilan Helenan kanssa joudumme. Meidän ei oikeastaan tarvinnut edes markkinoida kirjaa, sillä lehdet, radiot ja tv-kanavat tarttuivat koskettavaan aiheeseen ihan itsestään. Sama meno jatkui varsinaisissa julkistusjuhlissa Matin-Tuvassa, joka täyttyi viimeistä penkkiriviä myöten (melkoista tuuripeliä sekin, että ehdimme viettää julkkarit ennen koronahärdelliä). Kirjasta on otettu jo neljä painosta ja sitä jonotetaan luettavaksi myös kirjastoissa. Saamme Helenan kanssa yhä lähes viikoittain ihmisiltä palautetta tositarinasta.

Neloset jää mieleen myös siitä syystä, että se on ensimmäinen kirjani. Hulluinta on, etten varsinaisesti tavoitellut sitä, projekti vain tupsahti elämääni jotenkin takaoven kautta ja ryhdyin hommiin. Nyt olen kiitollinen, että uskalsin aiheeseen tarttua.

Kipein luopuminen

Kummallisen vuoden käänteisiin kuuluu tämäkin muutos, joka otti yllättävän koville. Kun isä ilmoitti viime kesänä, että hän laittaa pitkäaikaisen perheenjäsenemme, 28-jalkaisen Nordshipin myyntiin, toivoin salaa, ettei se menisi kaupaksi. Mutta tietenkin kävi niin, että tamperelainen Vironmäen perhe ihastui tanskalaiskaunottaren sulaviin linjoihin ja haki sen elokuun lopussa Näsijärvelle. Itkimme siskon ja äitin kanssa purjeveneen perään monta iltaa, vaikka tiesimme, että tämä päivä tulisi joskus. Vene ehti olla lapsuudenperheessäni 28 vuotta ja siihen liittyy yhä rakkaita muistoja. Ne ovat onneksi yhä tallella.

Lohdullista on sekin, että tiedän Nordshipin päässeen hyvään kotiin. Toivon, että sillä on edessään huima kesä uusissa vesissä vuonna 2021.

Ristiriitaisimmat tunteet

Kun ministerit seisoivat keväällä vakavina tiedotustilaisuudessa ja ilmoittivat koronarajoituksista, maailmanlopun tunnelmat laskeutuivat meidänkin pirttiin. Yllättävintä on ollut huomata, etten varsinaisesti pelkää koronaan sairastumista (vaikka tiedän, että se voi olla rankka tauti). Enemmän on hirvittänyt, kuinka epidemia vaikuttaa työhön, talouteen ja ihmisten henkiseen jaksamiseen. Verenpaine on noussut varsinkin matkailu- ja tapahtuma-alan puolesta: ärsyttää yhä, että ravintoloista, hotelleista, kauppakeskuksista, teattereista ja keikkapaikoista on tehty syntisäkkejä, vaikka jokainen sielläkin yrittää vain sinnitellä hengissä ja jatkaa toimintaa turvallisuusohjeistuksia noudattaen. Samalla on huolestuttanut terveydenhuollon ammattilaisten puolesta: kuinka kauan he jaksavat?

Toisaalta tämä vuosi on nostanut yhteishenkeä ja saanut ihmiset auttamaan toinen toisiaan. Olen pyrkinyt itsekin ostamaan kotimaisia tuotteita ja palveluja, ja jeesaamaan yrittäjiä kykyni mukaan somenäkyvyydessä ja sisällöntuotannossa. Vaikka kotimaan matkailubuumi on jyllännyt jo monta vuotta, se on työllistänyt minua ennätyksellisen paljon tänä vuonna. Siinä mielessä koronasta on ollut hyötyäkin: pelko töiden menettämisestä ei toteutunutkaan, vaan olen löytänyt uusia asiakkaita ja tekemisen tapoja. Samanlaisia viestejä olen kuullut monelta muultakin. Kriisin keskellä ihmisistä tulee kekseliäitä.

Ikimuistoisimmat kohtaamiset

Näitä kuvia katsoessa tiedostan olevani valtavan etuoikeutettu. Saan tehdä työtä, jota rakastan ja tavata ihmisiä ympäri Suomea. Ilman tätä blogia ja yrittäjäksi lähtemistä se tuskin olisi mahdollista, sillä toimittajana valtaosa keikoista on jäänyt jo pitkään Kehä kolmosen sisäpuolelle.

Tänä vuonna olen päässyt tutustumaan mm. Mikon ja Hannun taidekotiin Punkaharjulla, Tarjan ja Laurin saaristohotelliin Kemiönsaarella, Jääskeläisen Reijon Husky Parkiin Levillä, Pirjon ja Pentin maaseutukemikalioon Eurassa, Tanjan ja Matin Pohjolan pirttiin Kuusamossa, Juhan ja Katariinan putiikkihotelliin Iso-Syötteellä, sekä Nicin ja Udin mökkisaareen Kuopiossa. Ja tässä oli vasta osa kohtaamisista. Ihailen suomalaisten yrittäjien sinnikkyyttä ja kekseliäisyyttä hankalan vuoden keskellä. Vaikka näkymät eivät ole tänä vuonna olleet parhaasta päästä, kukaan ei halua antaa periksi.

Yksi vuoden huikeimmista työkeikoista on tuossa alla. Syyskuussa laskimme Lumin, Sannan, Pirren ja Jonnan kanssa Kuusamon Villin reitin kosket. En tuntenut yhtäkään naisista aiemmin, mutta kosken kuohuissa meistä hioutui heti toimiva tiimi.

Tarpeellisin oivallus

Syyskuussa pääsin elämäni ensimmäistä kertaa ruskareissulle Lappiin. Samalla toteutui huomaamatta toinenkin haave: patikoin Muonion Särkitunturin huipulle yksin ja huomasin, että kokemus oli jotenkin valtavan voimaannuttava. Vaeltelin punaisena hehkuvan maaruskan keskellä ja ihailin silmänkantamattomiin jatkuvaa pohjoisen maisemaa, pelkkä tunturin tuuli seuranani. Vaikka viiden päivän työreissuun mahtui myös tapaamisia, olin valtaosan ajasta itsekseni. Se tuntui todella hyvältä. Huomaan, että olen iän myötä alkanut kaivata yhä enemmän omaa tilaa ja aikaa. Toivon, että pääsen toteuttamaan reissuja välillä yksin tulevanakin vuonna.

Onnellisimmat hetket

En ole varmaankaan ainoa, joka löysi luonnon uudella tavalla vuonna 2020. Kun paratiisirannat, eksoottiset viidakot ja miljoonakaupungit muuttuivat koronan myötä epätodelliseksi kuvajaiseksi, aloin tutkailla kotimaan tarjontaa eri silmin. Alkukesän parhaat elämykset koin Helsingin Lammassaaressa, jossa kävin nauhoittamassa lintujen laulua uudella Birdnet-sovelluksella. En malta odottaa, että kevät tulee ja konsertointi alkaa jälleen. Kansallispuistoista tuli koluttua perinteisen Nuuksion ja Sipoonkorven lisäksi Pirkanmaan jylhä Helvetinjärvi, Saimaan Linnansaari sekä Salosta löytynyt Teijo, jossa yövyimme koko perheen kanssa matkailuautolla. Tulevana vuonna haluaisin retkeillä Repovedelle ja Riisitunturiin. Suomessa on mieletön määrä luonnon aarteita, jotka päihittävät ulkomaan ihmeet menneen tullen.

Voimakkain tunneryöppy

Hän on ollut elämässäni nyt hiukan yli kolme kuukautta. Siskontyttö teki minusta vihdoin tädin. Luulin, että vain omat lapset puristavat niin lujaa sydämestä, että sieluun sattuu ja koko ajan on vähän pala kurkussa. Olin väärässä. Maailma hävisi ympäriltä samalla hetkellä, kun sain 3,9-kiloisen ja 54-senttisen kummitytön syliini. Koska pöljä koronavuosi, työt ja fyysinen välimatka ovat välillä hankaloittaneet näkemistä, olen lievittänyt ikävää katsomalla kummitytöstä kuvia ja videoita tuntikaupalla ja rääkännyt siskon perhettä videopuheluilla. Hymyillä, jokeltelulla ja ekoilla kikatuksilla on tosin aina sama vaikutus: voisin hypätä välittömästi autoon ja ajaa 1,5 tunnin matkan perille. Tällä planeetalla ei juuri nyt ole mitään ihanampaa kuin tämä pieni ihminen. Olen rakastunut.

Mielipuolisin lakko

Säästin tämän herkun tänne loppuun, sillä moni teistä on kysellyt raporttia karkkilakostani. Ensin pikakelaus viime vuoteen: lupasin Facebookissa 31.12.2019, että luovun karkeista niin moneksi päiväksi kuin typerä päivitykseni saa tykkäyksiä. Hirveä virhe: peukutuksia tuli 312. Koska lukema nousi noin suureksi, lupasin uhoissani samantien olla karkkilakossa kokonaisen vuoden.

Ensimmäiset viikot olivat samanlaista helvettiä kuin aiemmissa karkkilakoissakin: ryntäilin kuola suussa ja silmät kiinni kaupan karkkihyllyjen ohi ja kylvin unissani konvehtimeressä. Himoitsin lasten karkkikätköjä ja olin koko ajan hermostunut ja äkäinen. Taivaan kiitos, etten kieltänyt itseltäni jäätelöitä, pullia ja muita herkkuja. Niillä lääkitsin itseäni ensi hätään. Tiedän, että joku saattaisi kyseenalaistaa kaakaojauheella päällystetyt mantelit ja Ben & Jerry'sin karkkikönttijäätelöt, mutta en suostunut potemaan näistä morkkista. Karkki on karkki ja jäätelö on jäätelö.

Pahin karkinhimo alkoi hellittää jossain 1,5 kuukauden kohdalla. Seuraavat kaksi kuukautta menivät suorastaan naurettavan helposti. Irtokarkkilaarien kohdalla ei tullut enää kuolaefektiä, enkä ajatellut suklaata tauotta. Herkkuja kaipasin silti: vuoden aikana sorruin tavallista useammin esimerkiksi sipsihyllyjen luona. Makeaakin on tehnyt mieli näihin päiviin saakka. Laihtumisesta olen voinut vain haaveilla: painan enemmän kuin karkkilakon alkaessa.

Paljon olen vuoden aikana pohtinut suhdettani makeaan. Ymmärrän, että karkkien holtiton mättäminen ei tee sisuskaluilleni hyvää. Mutta eivät tee rasvainen juusto, viini tai sipsitkään. En haluaisi luopua mistään kokonaan, vaan löytää mieluummin jonkunlaisen tasapainon. Jatkossa on todennäköisesti pienempi kynnys pitää silloin tällöin vaikka 1-1,5 kuukauden karkkilakkoja, mutta vaikea on nähdä, että luopuisin karkeista loppuelämäksi. Minkään sortin valaistumista en sen suhteen kokenut. Ehkä totaalinen sokerilakko olisi tehokkaampi himojen tappaja. Mutta turha luulla, että enää hairahdan somessa lupaamaan mitään sellaista.

Tänään ajattelin kauhoa kaupasta niin suuren irtokarkkisäkin, että se pitää kuljettaa kotiin kottikärryillä.

Terveellisin addiktio

Addiktioista puheen ollen: yksi terveellinenkin sentään löytyy. Taitaa olla viides vuosi talviuintia nyt menossa. Tänä talvena olen käynyt parhaimmillaan kolmekin kertaa viikossa Vantaan Kuusijärvellä. Alkukaudesta kauhoin kepeästi 50 metrin matkan kerrallaan. Sitten koronarajoituksia taas kiristettiin, Kuusijärven yleisösaunat suljettiin ja vesi viileni nolla-asteiseksi. Viime viikkoina olen käynyt pulahtamassa järvessä siis ilman saunaa. Ei se yhtä nautinnollista ole kuin saunan kanssa, mutta olen ylpeä, että olen malttanut silti jatkaa harrastusta ja houkutella taas uusia kavereitakin lajin pariin.

Sellaista murhetta tai stressiä ei olekaan, joka ei avannossa sulaisi. Toiveena on, että samoin kävisi mättämieni karkkien kanssa.

P.S. Antoisaa uutta vuotta, rakkaat seikkailijat! Pysytään terveenä ja ryhdytään toteuttamaan seuraavia unelmia.