Vuoden koskettavin matka: Pekka Hyysalon ja World Visionin kanssa Keniassa

Vuoden koskettavin matka: Pekka Hyysalon ja World Visionin kanssa Keniassa

Toimittajan työn suurin rikkaus on kohdata ihmisiä, jotka eivät unohdu.

Lehdistömatka. Järjestäjä: World Vision.

Sain elokuussa yllättäen puhelun World Visionista: tuttu toimittaja oli joutunut perumaan matkansa kehitysyhteistyömatkalle Keniaan ja tilalle tarvittiin uusi tekijä. Mietin vastausta ehkä kaksi sekuntia. Kenia on ollut aina yksi suurista unelmistani, mutta vielä enemmän vaikutti mahtava reissutiimi. Kun kuulin, että Hyysalon Pekka on lähdössä mukaan, homma oli sitä myöten selvä. Olen aina halunnut päästä jututtamaan miestä, jolla on Suomen timanttisin elämänasenne. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan...


Tähän väliin sopiikin lausua pari sanaa Pekasta. Lahjakas freeski-laskija loukkaantui yhdeksän vuotta sitten Ylläksen hyppyrissä niin pahasti, että vajosi koomaan ja neliraajahalvausta vastaavaan tilaan. Se, että Pekka seisoo tuossa keskellä kenialaista maaseutua, tuntuu nyt ihmeeltä. Vaikka Pekan pitää yhä treenata kehon liikeratoja, eivätkä sanat ehdi aina ajatusten perässä, muutos lähtötilanteeseen verrattuna on huima. En tiedä, kuinka moni meistä pystyisi samaan. Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin sisupussin luonne: Pekasta kumpuava ilo ja välittömyys on jotain niin aseistariisuvaa, että nytkin pyrkii pala kurkkuun, kun tätä tyyppiä ajattelen. Pekka ei mielistele tai teeskentele saadakseen hyväksyntää, vaan sanoo asiat suoraan. Silti pohjavireenä on aina positiivinen draivi. Keniassa panin senkin merkille, ettei Hyysalo valittanut kertaakaan, vaikka kehitysyhteistyömatkat ovat henkisesti rankkoja ja reissuissa ihmisistä paljastuu muutenkin yllättäviä piirteitä.

Keniassa meillä oli Pekan kanssa tapana rynnätä aamuisin heti kuuden jälkeen ihastelemaan mieletöntä auringonnousua.


Kenian-viikko oli täynnä ohjelmaa. Pelkästään menomatkaa tehtiin kellon ympäri: lensimme ensin Helsingistä Amsterdamin kautta Nairobiin ja sieltä vielä Länsi-Kenian Eldoretiin. Sen jälkeen istuimme maastureiden kyydissä parin tunnin siivun ennen kuin rullasimme pilkkopimeässä Ngoswetin laaksoon. Kun aamulla kömmin moskiittoverkon alta Sego Safari Lodgessa ja vastassa oli tuo yllä oleva maisema, suu loksahti auki. Savannin vehreys ja luonnon mieletön konsertti on yhdistelmä, joka resonoi sydämeen niin vahvasti, että se tuntuu koko kehossa. Tulee yhtä aikaa kuuma ja vilunväreet. Maailman kauneus pakahduttaa.

Mitä tällaisen näkymän edessä voi edes sanoa? Kuvakin on vain puoli totuutta.
Valokuvaaja Laura Oja ja Kenian World Visionin Ruuth, jonka ristimme rallikuskiksi.
Tiina Usvajoki (World Vision), meikä, Pekka ja kummipoika Evans, Sari Kanti-Paul (Shadeshares), valokuvaaja Laura Oja ja Jussi Laurikainen (World Vision).


Työtiimimme Ngoswetissa oli vertaansa vailla. Ei ole itsestäänselvä juttu muuten sekään: aina on pieni jännitysmomentti olemassa, kun vietät monen ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa tiiviin rupeaman. Tällä kokoonpanolla synkkasi alusta saakka, ja perillä tutustuimme vielä World Visionin Kenian työntekijöihin. Huumorintajuinen ja avulias ryhmä teki kaikkensa, jotta saimme haastettelut ja kuvaukset hoidettua. Matkalla ystävystyin myös melkoiseen tahtonaisen, Sari Kanti-Paulin kanssa, jonka aurinkolaseja valmistava Shadeshares kouluttaa ja työllistää Keniassa nykyään slummien kasvatteja ja heikossa asemassa olevia naisia. Sari ei ole antanut periksi, vaikka epäilijöitä on osunut tielle pitkin matkaa. Arvostan.

Kuljettajamme Titus inspiroituu naisenergiasta.


Ngoswetissa pääsimme kurkistamaan maaseutukylissä elävien perheiden arkeen. Pekan kummipojan, Evansin koti on tyypillinen maalattialla ja peltikatolla varustettu savimaja. Kuumuus kodissa nousee helteellä sellaisiin lukemiin, että talot ovat kuin saunoja. Kun osuu tavallista pidempi kuiva kausi ja maissipeltojen sato jää pieneksi, ruokaa voi riittää vain yhteen ateriaan päivässä. Perheen tilannetta on kuitenkin parantanut vesipiste, joka on rakennettu World Visionin tuella aivan kodin kupeeseen.

Kenialainen keittiö. Tässä pestään 10-henkisen perheen astiat.


Kun näkee edes siivun todellisuutta kehitysmaissa, omat vaatimukset alkavat hävettää. Että ihanko tosiaan haluaisin nyt heti uuden keittiön induktioliesineen ja tämä suurperheen äiti keittää maisseja avotulella savimajansa nurkassa. Jos lapset sairastuvat, äiti vie heidät kävellen kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevalle terveysasemalle. Hyvällä tuurilla paikalla on sairaanhoitaja, mutta lääkkeitä ei välttämättä löydykään koko kylästä. Minä arvon, mihin seitsemästä lääkäriasemasta varaisin ajan ja menenkö sinne bussilla vai autolla.

Tuo tuossa on kenialainen kyläkoulu, joka sijaitsee Ngoswetin vuoristossa. Edellisen koulun vei mutavyöry, joten tilalle piti rakentaa uusi peltihökkeli. Pulpetit on rakennettu vanhoista lankuista ja koulukirjat ovat paremmat päivänsä nähneet. Kynistä, vihoista ja muista opetusmateriaaleista on jatkuvasti pulaa. Samoin opettajista, joista monella ei ole pätevyyttä. Tämän koulun opet asuvat viikot koulun piharakennuksessa ja kävelevät viikonlopuiksi tunnin matkan alas laaksoon. Vastaavasti maanantai-aamuisin opettajia odottaa rankka kipuaminen jyrkkää ja paikoitellen huonokuntoista tietä ylös vuorille. Ngoswetin alueen kehityshankkeeseen kuuluukin koulujen olojen parantaminen ja oppilaiden kannustaminen opiskeluun. Moni jättää täällä koulun kesken ja jää auttamaan vanhempiaan maatiloille. Joskus opiskelujen lopettamiseen voi riittää syyksi jo se, ettei perheellä ole varaa hankkia lapselle koulun univormua.


Riipaisevinta oli seurata lapsia. Erityisesti niitä tunnollisia ahertajia, joiden elämästä kaikenlainen kepeys ja leikki oli selvästi kaikonnut. He seisoivat koulun pihalla tai kyläteiden varsilla jotenkin apeina ja poissaolevina. Ei pitäisi kenenkään joutua luopumaan lapsuudesta liian varhain.


Vastapainoksi viikkoon mahtui näitä hetkiä... Tuli mielettömän hyvä fiilis, kun 16-vuotias Mercy kertoi yhä käyvänsä koulua. Mikä parasta, hänellä ei ollut vielä lapsia niin kuin monella nuorella kenialaistytöllä on. Toivon, että Mercyn nimi on enne: että elämä kohtelisi häntä armollisesti ja hän löytäisi hyvän toimeentulon. Sama tunne tuli Pekan kummipojasta, Evansista, joka kertoi tykkäävänsä koulusta ja haaveilevansa kirurgin ammatista. Toivoa on, aina.


Kotimatkalla mietin, että haluaisin vielä joskus lähteä vapaaehtoistyöntekijäksi. Viipyä paikan päällä pidempään ja olla avuksi ihan konkreettisesti. Sitä odotellessa ajattelin hankkia tämän vuoden joululahjat World Visionin eettisestä lahjakaupasta.

Pekan ja Evansin kohtaamisesta kirjoitin jutun Ilta-Sanomiin. Koko stoorin löydät viikonvaihteen (26.-27.10.) lehdestä. Mukana Laura Ojan upeat kuvat!

Lisää lehti- ja blogijuttuja sorvaan reissulta vielä lähiviikkoina.


sanna image
sanna