Poistuin Borneon sademetsästä iilimato jalassa

Kun lähdin Indonesiaan, en pelännyt alkeellisia oloja. Eniten pelkäsin iilimatoja.

Haluaisin olla yhtä rohkea ja ennakkoluuloton kuin Madventures-sarjan Riku ja Tunna. Totuus: en ole. Näin jo ennen Borneon-reissua (huhtikuu, 2009) painajaisia limaisista iilimadoista, jotka hyökkäävät kimppuuni ja perustavat kommuunin jonnekin peräsuolen mutkaan.

Valmistauduin lyhyeen viidakkovaellukseen kuin Tshernobylin-vierailuun. Rakensin vaatteista ylleni ilmatiiviin säkin. Vedin sukat housunlahkeiden päälle, vaihdoin sandaalit vaelluskenkiin ja kiskoin goretex-takin hupun narut niin kireälle, että näytin South Parkin Kennyltä. Paikalliset oppaat astelivat viidakkoon avojaloin.

Minä en pystynyt rentoutumaan. Säntäilin sademetsässä kuin hätääntynyt peura ja käytin kaiken energiani iilimatojen kyttäämiseen. Hiki valui noroina pitkin naamaa ja selkää. Muu seurue pysähtyi ottamaan kuvia liskoista, tropiikin kukista ja puunrunkoa kiertävistä köynnöksistä. Minä juoksin viidakkoveistä heiluttelevien oppaiden kintereillä ja toivoin, että matoravi olisi pian ohi.

Ja loppuihan se. Kun vaelluksen jälkeen riisuimme vaatteet joen rannalla ja tarkistimme sota-arvet, löysin pienen verisen läikän oikeasta polvitaipeestani. Iilimatoa ei enää näkynyt. Se pötkötti todennäköisesti maha pullollaan vertani jossain pusikossa.

Rouva Wallenius valmiina viidakkosotaan.