Luulin, että tästä tulisi yksinäinen vuosi...

Luulin, että tästä tulisi yksinäinen vuosi...

Työyhteisöstä luopuminen ei tehnyt minusta erakkoa. Tästä tulikin kohtaamisten vuosi.

Kaikki siitä etukäteen varoittivat. Yrittäjyys on kuulemma yksinäistä. Kotikonttorilla kun aikansa puurtaa, tuntuu, että seinät kaatuvat päälle. Sitä kaipaa juttuseuraa ja yhteisiä lounaita. Ei ole ketään, kenen kanssa ideoita pallottelisi. Siksi moni suositteli työhuoneen vuokraamista tai jonkun sortin kommuunin perustamista: "Näin et ihan metsity ja arkeen tulee rytmi, kun lähdet pois kotoa", he perustelivat.

Mutta kun en ole halunnut lähteä. Yksi yrittäjäksi ryhtymisen pointeista kohdallani oli nimenomaan se, että voin lopettaa 25 kilometrin työmatkan edestakaisin sahaamisen.

Kotona ei tarvitse olla yksin. Seurana on etäkonttorilla hommia paiskiva mies ja tietsikoidensa ääreen juurtuneet teinit, joista lähtee nykyään niin vähän ääntä, että aivan unohdan olevani perheellinen. Tätä vaihetta en uskonut tulevaksi vielä taaperovaiheessa.

Toimittajan työssä valtaosa ajasta on ihmisten kohtaamista: vanhojen ja nuorten, eri ammateista ja yhteiskuntaluokista tulevien, julkisuuden henkilöiden ja tavisten. Haastatteluissa antaudun toisen elämäntarinaan aina niin, että vieressä voisi laukaista vaikka raketin, enkä huomaisi sitä. Olen täydellisessä kuplassa: kuin terapeutti, jonka tärkein tehtävä on olla läsnä ja kuunnella, sukeltaa toisen nahkoihin. Ehkä se on ollut valttikorttini myös ystävyyssuhteissa: minulla ei ole tapana hyökätä selittämään vain omia juttujani, vaan osaan kysyä, mitä kaverille kuuluu. Ominaisuus on hyvä, mutta myös petollinen: ellei pidä varaansa, päätyy äkkiä leelian lepotuoliksi vapaa-ajallakin.

"Mitä kauemmin näissä hommissa on, sitä erakommaksi muuttuu", kollega totesi kerran. Samaistun fiilikseen. Jotta jaksan ylisosiaalista työtä, tarvitsen rauhaa ja yksinoloa: metsälenkkejä, päiväunia ja hetkiä, jolloin voin höpistä vain itsekseni. Se taas on parasta polttoainetta yllättäville kohtaamisille ja spontaaneille tilanteille, joita on osunut vuoteen poikkeuksellisen paljon. Alla muutamia huippuhetkiä...




Lehtijuttujen keikkapäivät venähtävät usein pitkiksi. Meikkiin, vaatteiden sovitukseen, kuvaukseen, lokaatioiden vaihtoon ja haastatteluun hujahtaa helposti kokonainen työpäivä eli setti on melkoinen puserrus jutun kohteiltakin. Keväällä meillä oli mahtavat sessiot Espoossa Erja Häkkisen, Camilla Ahon, Miia Ollulan ja Milka Alasen kanssa. Loppusyksystä junailimme Milkan ja Janne Suonon kanssa Punkaharjulle tekemään juttua Saimi Hoyerista. Erja ja Saimi ovat muuten hyviä esimerkkejä itsenäisistä oman tien kulkijoista, jotka eivät pelkää sanoa asioita suoraan. Molemmat haastikset julkaistiin Voi Hyvin -lehdessä.



Uran alkuvaiheilla jännitin haastatteluja hulluna ja pelkäsin aina, että paljastan tyhmyyteni. Nykyään ymmärrän, että rehellinen tollous on haastattelussa parempi lähtökohta kuin jonkun teeskennellyn roolihahmon päälle pukeminen. Aitous tekee haastattelutilanteesta jo lähtökohtaisesti hedelmällisemmän. Yllä muutama tämän vuoden keikoista. Pekka Hyysalo sulatti sydämeni ikimuistoisella kehitysyhteistyöreissulla Keniassa (juttu Ilta-Sanomissa). Katri Helenaa (juttu Eevassa) pääsin jututtamaan ensimmäisen kerran vasta tänä vuonna. Ihan mahtava, ikonista asemaansa huomattavasti rennompi tyyppi! Saara Aaltoa olen haastatellut ennenkin, mutta nyt Eevan jutussa mukana oli myös kiertuekoira Lilli. Kenialaisen Samuel Oduorin selviytymistarinan pääsin kertomaan Annaan.


Huomaan muuten, että yrittäjyyden myötä työhön on tullut lisää spontaaniutta. Kun on vastuussa vain omista aikatauluistaan, on mahdollista tehdä päätöksiä vikkelästikin. Ehkä siksi tähän vuoteen osui poikkeuksellisen paljon yllättäviä lähtöjä. Välillä on tullut sellaisia "ohhoh, mitä ihmettä mä täällä teen" -hetkiä. Niin kävi esimerkiksi Kenian-matkalla, josta sain tietää vain vajaa pari kuukautta ennen lähtöä. Ngoswetin maaseudulla tapasin Mercyn ja monta muuta sydämellistä ihmistä, joita olen miettinyt viime aikoina paljon.



En kestä ollenkaan tälle ajalle tyypillistä somehuutamista, joka tarjoaa vain äärimielipiteitä. Usein niitä laukovat ihmiset, jotka ovat muodostaneet kantansa tutustumatta aiheeseen tai siihen liittyviin ihmisiin ollenkaan. Siksi yksi vuoden kiinnostavimmista kohtaamisista tapahtui työmatkalla Dubaissa, jossa kävin syömässä kahden paikallisen naisen, Wiaamin ja Fateman kanssa. Illan aikana kävi selväksi, että ystävyksiä ärsytti ihmisten mielikuva heikoista, miesten tallaamista arabinaisista. Länsimaisittain pukeutuva Fatema työskentelee talousjohtajana, viihtyy sinkkuna ja matkustelee paljon. Wiaam kertoi eronneensa miehestään, mutta viettävänsä taloudellisesti hyvää elämää, sillä ex-mies oli velvollinen maksamaan hänelle erossa sievoisen summan. Rouvan varallisuus kävi ilmi, kun hän soitti illan päätteeksi meille autonkuljettajansa, jotta sain kyydin hotellille. Pakko myöntää, että autossa tummennettujen lasien takana istuessa mielen valtasi jälleen "mitä ihmettä teen täällä" -fiilis. En edelleenkään hyväksy kaikkea arabikulttuurissa, mutta Fateman ja Wiaamin kanssa juteltuani ymmärsin myös, että yleistäminen on aina hanurista, eikä ihmisiä voi niputtaa samaan läjään heitä kuuntelematta. Dubaista syntyi juttu Matkaopas-lehteen ja blogiin.



Olen aina tykännyt ihmisistä, jotka viis veisaavat muiden mielipiteistä, vaan toteuttavat rohkeasti omaa juttuaan. Sellainen on Suomen värikkäintä taidekotia Uudessakaupungissa pyörittävä Nokkalan pariskunta, joita pääsin tapaamaan länsirannikon roadtripin yhteydessä kesällä. Raija ja Pentti ovat verrattomia esimerkkejä siitäkin syystä, että he ovat onnistuneet luomaan kannattavan bisneksen pienelle paikkakunnalle.


Kun kemiat oikein kolahtavat, ei tarvita sanoja. Tähän tulokseen tulimme tämän virolaisella alpakkatilalla asuvan kaverin kanssa. Syyskuun alussa toteutettu pressireissu Pärnuun oli muutenkin niin täydellinen irtiotto vauhdikkaasta vuodesta, ettei se edes tuntunut työltä.



Viime vuonna lupailin, että tulen tarjoamaan blogissa entistä enemmän kotimaan kohteita ja lähimatkailua. Se toteutui mielestäni kivasti. Syyskuussa vietimme Timpan kanssa mahtavan viikonlopun Mikkelin seudulla, jossa tuli tutustuttua kahteen mahtavaan yrittäjäperheeseen: Kallioniemen ravintolaa kesäisin pitävään Otto ja Irina Ravanttiin ja legendaarista Tertin kartanoa isännöivään Arttu Pylkkäseen. Huikea määrä intohimoa ja energiaa molemmissa taloissa. Hattua nostan.



Aina kohtaamiset eivät ole silkkaa lystiä. Tavallista mulkeromman tyypin kanssa jouduin tekemisiin elokuussa Amsterdamissa: tuo takanani kyttäävä varas nimittäin pölli laukkuni heti, kun silmä hetkeksi vältti. Kiitos aktiivisten kuvaajakavereiden idiootti tallentui kännykän kameraan ja päätyi paikallisia poliisipartioita ilahduttamaan. Se hyvä puoli tässä episodissa oli, että varkaan ansiosta pääsin puolestani tutustumaan poliisiaseman superystävälliseen virkailijaan.



Yksi yrittäjän yksinäisyyttä lieventävä seikka on ehdottomasti kivat kollegat. Entiset ja nykyiset, joiden kanssa olen tekemisissä säännöllisesti. Ei ole mitään lohduttavampaa kuin purkautua huonoina päivinä kaverille, joka tietää puolesta sanasta, mistä kiikastaa. Tai jonka kanssa voi myös häpeilemättä hehkuttaa onnistumisia. Olen onnekas, sillä minulla on tiivis freelancereiden verkosto: Rosanna on yksi heistä. Jeesaamme toisiamme puolin ja toisin ja olemme jo keksineet hauskoja yhteisproggiksiakin. Sellainen on myös tämä mediaduunareille suunnattu ilta, jossa saattaa olla vielä muutama paikka vapaana, jos kiinnostut.



Pari viikkoa ennen joulua oli jälleen spontaanin lähdön aika. Lensimme Timpan kanssa Madridiin, jossa saimme pikaperehdytyksen kaupungin tärkeimpiin nähtävyksiin Enriquelta. Tämä kokemus muistutti, kuinka paljon enemmän kohteesta saa irti ammattitaitoisen oppaan johdolla. Päivän kestävällä kierroksella kuulimme kaupungin kiehtovasta historiasta, kuninkaallisista, tapaskulttuurista ja suunnitteilla olevista matkailukohteista. Jos olette suuntaamassa Madridiin tulevan kevään aikana, suosittelen ehdottomasti tilaamaan opastuksen Enriquen MadSnail Travelista. Hän lupasikin muuten blogin lukijoille 15 prosentin alennuksen, kun kirjoitatte opaskierrosta buukatessa koodinimen SANNA.



Kesä oli merkittävä myös siksi, että rakas iskäni täytti 70 vuotta. Juhlimme synttäreitä juhannuksena Viking Gracella ihan huimassa säässä. Aurinko porotti niin, että häiki ja teki mieli koko ajan maleksia kannella. Tarinaa blogiin tuli kirjoitettua tästäkin reissusta.



Tajusin juuri, että tein vuoden aikana vain yhden matkan, johon ei liittynyt minkäänlaisia työvelvoitteita. Se onkin yrittäjäelämän rikkaus ja riesa. Koska vakkarityöpaikan lomarahoja ei enää tule ja huilipaussit on muutenkin kustannettava omasta pussista, reissut tekee mieli kääntää ainakin jossakin vaiheessa rahaksi. Kroatian sukumatkalta ei (ainakaan vielä, hehheh) syntynyt yhtään lehtijuttua eikä kyseessä ollut blogin kaupallinen yhteistyökään. Se toi reissuun aika kivan vapauden tunteen, jota on tärkeää päästä kokemaan lisääkin. Haaveenani onkin vielä toteuttaa matka, jolta en postaa yhtäkään somekuvaa, enkä raapusta blogipostausta. Nähtäväksi jää, milloin tällainen ihme tapahtuu.



Työvuotta lopettelin Rovaniemellä tässä kokoonpanossa. Ei huono, sanois Jorma Uotinen, ja olen samaa mieltä. Tämän mainioista kollegoista kertyvän rytmiryhmän kanssa ollaan seikkailtu ennenkin ja pantu merkille yksi juttu: tylsää hetkeä ei tule, mutta naurulihakset joutuvat aina koetukselle. Se taas on töissä yksinomaan positiivinen asia, tiesi joulupukkikin.


Hyviä kohtaamisia vuodelle 2020! Ja riittävästi yksinoloa, kun sen aika on...

Lue myös:
10 vinkkiä (uudelle) yrittäjälle
Lisätietoa palveluistani löydät täältä



sanna image
sanna