Itävallan Lech: epäonnea unelmakohteessa

Täydellinen hotelli, parasta seuraa ja silmittömän kauniit vuoret ympärillä. Hääpäivämatkan yllättävän käänteen olisin voinut silti jättää väliin.

Vuosi sitten maaliskuussa lähdimme juhlistamaan Timpan kanssa 20-vuotishääpäivää Itävallan Lechiin. Muistan, että päädyimme laskettelulomaan pitkällisen pohdinnan tuloksena. Vaihtoehtona unelmareissujen listalla oli käväissyt myös Singapore ja Malediivit, mutta Alpit veivät voiton lyhyen lennon ja helppouden vuoksi: aikaerokaan ei ole Keski-Eurooppaan reissatessa rasitteena.

Millainen kohde Lech on?

Arlbergin laaksoon kuuluva Lech on osa valtavaa hiihtokeskusaluetta: samalla hissilipulla on mahdollisuus käydä laskemassa viereisen St. Antonin puolella ja myös Zürsissa ja Warth-Schröckenissä. Rinteitä Arlbergin alueella on yli 350 kilometriä. Jos St. Anton on keskuksena aika massiivinen ja vilkas, 1450 metrin korkeudessa sijaitsevassa Lechissä on hienostuneempi ja rauhallisempi meno. Lech on myös monien Euroopan kuninkaallisen suosiossa: se näkyy täällä laadukkaina ravintoloina ja hotelleina, mutta toki myös korkeampina hintoina.

Niin tosiaan, hotellihan oli aivan mieletön! Fiilistelinkin MadlochBlickiä täällä tuoreeltaan viime keväänä. Buukkasimme reissun STS Alppimatkojen kautta pakettireissuna. 6053 euron hintaan kuuluivat lennot Innsbruckiin, 1,5 tunnin bussikuljetus Lechiin, juniorisviitti ja all inclusive -paketti (puolihoito eli aamiaiset ja viiden ruokalajin illalliset, hissiliput kahdelle viikoksi sekä spa-osaston käyttö). Suolaiselta tuntui hinta, mutta olivat puitteetkin prameat. Illallispakettien takia Lechissä ei sitten enää hirveästi rahaa mennytkään.

Näin jälkikäteen on todettava, että onneksi panostimme hotelliin. Reissussa tapahtunut takaisku olisi voinut muuten harmittaa enemmän.

Sukset jalkaan ja rinteeseen

Ensimmäisenä päivänä keli Lechissä oli aika suhmuraista, joten kävimme ottamassa tuntumaa vain lähirinteissä. Tilastojen valossa maaliskuun alkupuolen viikot ovat Lechin seudulla yleensä suhteellisen lumivarmaa aikaa, joten emme olleet huolissamme. Sääennusteet ennen reissua olivat tosin hiukan mietityttäneet: kartoissa Lechiin oli luvattu jopa 12 asteen lämpötiloja sekä kaikkea auringosta vesisateeseen. Muistan, miten hölmöltä tuntui pakata mukaan merinovillaa ja toppavermeitä.

Arvaamattomat jättiläiset

Vaikka Alpeilla kuinka kyttäisi sääennusteita ja rinnekameroita, hissiin hypätessä on lopulta mahdoton tietää, mikä tilanne rinteissä oikeasti on. Olosuhteet voivat myös muuttua nopeasti ja auringonpaiste vaihtua totaaliseen sumuseinään, viimaan tai sateeseen. Arvaamattomuus on osa vuoriston luonnetta. Siksi suhtaudun näihin jättiläisiin samalla kunnioituksella kuin mereenkin. Laskettelijana tiedän myös rajani: olen taidoiltani aika keskitasoa, toisin kuin offareista ja temppuilusta nauttiva puoliso. Siksi menemme välillä suosiolla omia menojamme.

Ei hitto, miten pääsen ikinä alas täältä!

Toisena laskupäivänä puimme suosiolla päälle ohuemmat takit, sillä keli senkun lämpeni. Aurinko mollotti siniseltä taivaalta, kun nousimme Zuger Hochlichtin huipulle 2377 metriin. Timppa kävi ensin tutkimassa offareita ja itse kuvailin huikeaa vuorimaisemaa aivan onnessani. Sitten lähdimme laskemaan yhtä matkaa Lechin kylää kohti. Olin pannut jo aiemmin päivällä merkille, että osa rinteistä oli melkoista loskamössöä. Niin myös se huipulta laskeutuva rinne, joka oli merkitty punaiseksi, mutta vaikutti omaan silmään aivan mustalta painajaiselta. Raskas lumi oli kasaantunut jyrkässä mäessä valtaviksi töyssyiksi. Yritin pujotella möykkyjä rennosti joustavin polvin, mutta totuus oli, että vedin sivuluisua kokovartalojäykkänä ja paniikissa. Kaaduin mäessä useamman kerran ja välillä pysähdyin vain panikoimaan ja hokemaaan "en ikinä pääse alas täältä". Reidet tärisivät väsymyksestä. Timppa oli tietysti pujotellut alas ketterästi aikoja sitten.

Yhdessä haparoivassa kurvissa se sitten kävi. Kaaduin kuin hidastetussa filmissä niin, että oikea jalka vääntyi luonnottomaan asentoon. Hetken valuin jyrkkää rinnetta pää alaspäin. Enkä ollut ainoa: kun katsoin ylärinteeseen, laskijoita lensi turvalleen oikealta ja vasemmalta. Osaa loukkaantuneista kuljetettiin alas ahkiossa. Itse päätin, että tulen alas omin voimin, vaikka laskemiseen kuluisi koko loppupäivä. En vieläkään muista, miten siitä selvisin, mutta jotenkin pääsin könkkäämään hotellille. Illalla koipi turposi ja sitä särki.

Doktor Muxelin tuomio

Tässä kohtaa kuuluu todeta, että onneksi on vakuutus. Tosin Lechin osalta vakuutusyhtiön maksusitoumus ei jeesannut. Soittelimme läpi kaikki kylän lääkärit ja kävi ilmi, että lasku on maksettava ensin itse. Kalliit magneettikuvat päätin siis suosiolla jättää Suomeen ja tyytyä ensin röntgeniin. Könkkäsin puolison käsipuolessa paikalliselle rinneklinikalle, jossa doktor Muxel väänteli ja koputteli koipeani ja nappasi kuvat. Hyvä uutinen: luita ei ollut poikki. Huono uutinen: Muxel veikkasi ruhjetta ja sanoi, että loppuviikosta ei ole enää mäkeen asiaa. Poistuin klinikalta kyynersaunvojen kera.

Hotellilla itkin ja surin pieleen mennyttä lomaa, sillä sitähän se oli: olin kuvitellut suihkivani rinteissä viikon putkeen ja ihastelevani vuorimaisemia. Päädyin vilkuttamaan hotellin ikkunasta, kun Timppa lähti seuraavana aamuna rinteeseen. En halunnut missään nimessä pilata hänen lomaansa, sillä tarpeeksi aikaa oli jo tuhraantunut koipeni takia. Eniten ärsytti, että ärsytti. Oikeasti olisi pitänyt olla kiitollinen, että olin ylipäätään hengissä ja tunsin jäseneni.

18 asteen terassikelit

Loppuviikosta lämpötilat nousivatkin sellaisiin lukemiin, että köpöttelin kylänraitilla t-paidassa. Paikalliset hämmästelivät 17-18 asteen lämpötiloja ja tuumivat, että näin korkeat lukemat maaliskuussa ovat Lechissä epätavallisia. Öisinkin lämpötilat pysyttelivät 7-8 asteessa.

Timppa kävi usein laskemassa aamupäivän tunteina, mutta liittyi seuraani iltapäivisin, kun rinteet alkoivat mennä mössöksi. Kyllä siinä tuli pohdittua ilmastonmuutoksen vaikutusta tuleviin laskettelulomiin. Mitä arvaamattomammaksi säät muuttuvat, sitä riskaabelimmalta tuntuu heittää tuhansia euroja tällaisiin reissuihin. Veikkaan, että ihmiset buukkaavat lumilomia yhä useammin viime tingassa.

Lechin rinneravintoloita, joihin pääsee myös ilman suksia

Lechin seudulla on onneksi paljon tekemistä, vaikkei laskettelisikaan. Maksuttomat bussit liikennöivät eri kylien välillä. Ajelimme esimerkiksi Lechistä muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan Zugiin, josta gondolihissi kuljetti Zugerbergbahnille. Hissiaseman kupeesta löytyi ravintola Palmalp, jonka terassi on käytännössä aivan vuoren reunalla. Tosin täällä oli iltapäivisin niin täyttä, että vapaiden paikkojen löytäminen oli haastavaa.

Zugin hissiaseman juurelta bongasimme puolestaan kahvila-ravintola Allerlein, jossa tuli nautiskeltua viinilasilliset ja juteltua pitkä tovi mukavan saksalaisen pariskunnan kanssa.

Lisää näköalaravintoloita

Lechin keskustasta nousee köysirata suoraan 2350 metrin korkeudessa sijaitsevalle Rufikopfille, josta avautuu hengästyttävän hieno maisema joka suuntaan. Täältä pääsee näppärästi myös Zürsin puolelle laskemaan, josta Timppa löysikin melkoisia reittejä.

Viikon paras kohtaaminen

Hienointa matkoilla on samanhenkisiin seikkailijoiden tutustuminen. Me kohtasimme Pekan ja Minnan jo Lechiin tullessa, sillä he olivat lisäksemme ainoat MadlochBlickin hotelliin majoittuvat suomalaiset. Pekasta sain myös vertaistukikaverin, sillä hänenkin laskut jäivät polvivaivojen vuoksi lyhyeen.

Lechin kylä

Lech olisi kiva tulla kyllä katsastamaan kesäaikaankin. Alue on juuri passelin kokoinen: ravintoloissa, kaupoissa ja hotelleissa riittää valikoimaa, mutta pahin tungos puuttuu. Jos kiivaimpana hiihtosesonkinakin kylä on näin hiljainen, kesällä on todennäköisesti vielä rauhallisempaa. Hevoskärryt kolistelivat vain menemään kylänraitilla.

Uskallanko enää mennä rinteeseen?

Jos joku olisi kysynyt tätä viime maaliskuussa tapaturman jälkeen, olisin varmasti heti vastannut, että en hitossa. Kotimatkalla Innsbruckin lentokentällä näin kuusi pyörätuolissa olevaa laskettelijaa ja lukuisia kyynärsauvoilla könkkääjiä. Se antoi myös jonkunlaisen synninpäästön: ehkä äksidenttini ei ollutkaan vain surkean laskutaidon syytä, vaan olosuhteet olivat oikeasti haastavat. Nyt, kun aikaa on kulunut, olen päässyt tapahtuneen yli. Ja niin on jalkakin, joka toipui entiselleen muutamassa viikossa kaatumisen jälkeen.

Jatkossa pyrin silti valitsemaan rinteet entistä huolellisemmin taitotasoni ja kulloisenkin kelin mukaan. Ei minusta tarvitse tulla mitään Tanja Poutiaista. En saa kicksejä turhien riskien ottamisesta, vaan nautin laskijana enemmän fiilistelyrinteistä. Tykkään pysähdellä välillä kuvaamaan maisemia tai istahtaa terasseille.

Toisaalta en myöskään halua olla se nössö, joka lukittautuu kotiin ja kieltäytyy kaikesta kivasta kuoleman tai loukkaantumisen pelossa. Joskus täältä on lähdettävä kuitenkin.

Sitä paitsi: olipa ainakin ikimuistoinen hääpäivä!