Vuosi 2018 – kuka tätä tarinaa oikein ohjaa?
Joskus tuntuu, että oma elämä on jonkun muun käsikirjoittama draama.
Enkä tarkoita mitään uskomatonta Golden Globella palkittua Netflix-saagaa. Mielessä on nyt ihan semmoinen kotikutoinen ja paikoin arkinenkin raina, jonka juonellinen kliimaksi tulee, kun sitä vähiten odottaa. Yleensä siinä vaiheessa, kun keho on valunut makuuasentoon ja luomet puolitankoon.
Sellainen oli vuoteni. Näin jälkikäteen tuntuu, että olen istunut valtaosan ajasta hanttimiehen puolella ja katsellut vierestä, minne tämä vantaalainen roadmovie vie. En omasta mielestäni ole hakeutunut aktiivisesti kohti dramaattisia käänteitä, vaan körötellut menemään ja risteyksen kohdalla valinnut sen reitin, joka on tuntunut intuition pohjalta hyvältä.
Silti löysin itseni viime syksynä tilanteesta, jossa olin yhtäkkiä irtisanoutunut vakituisesta työpaikasta. Monen mielestä se oli varmasti typerä siirto. Itsekin vähän ihmettelin, että miten tässä näin kävi. En tiedä, mikä lopulta laukaisi tilanteen. Ehkä viimeinen kesälomapäivä. Ehkä monet tärkeät keskustelut ystävien ja perheen kanssa. Havahtuminen siihen, että olen 44-vuotias ja elämä tuntuu kiitävän eteenpäin hirvittävällä vauhdilla. Teki mieli painaa jarrua ja hypätä kyydistä. Luoda jotain ihan omaa.
Päätöksen jälkeen ei ole kaduttanut kertaakaan, mutta pelottanut on kyllä. Marraskuussa menin usein illalla sänkyyn sydän tykyttäen ja pala kurkussa. Yrittäjänä tein klassisen aloittelijan virheen: haalin itselleni niin paljon töitä, että tein hommia viikonloppuisinkin. Laskin taukoamatta, kuinka paljon tulen tienaamaan loppuvuonna ja kävin tarkastamassa tililtä, ovatko asiakkaat maksaneet palkkiot ajallaan. Pyörin pää hiessä eläkevakuutus-, arvonlisävero- ja verovähennysviidakossa.
Vasta jouluna uskalsin lopulta hengähtää. Osittain pakonkin edessä, sillä sairastuin tietenkin jo marraskuun puolella vuosisadan flunssaan. Se oli tarpeellinen pysähdys hysteerisen hötkyilyn keskellä. Innostunut saa olla, muttei tyhmä.
Parasta uudessa elämänvaiheessa ovat olleet pitkät, rauhalliset aamut. Olen lojunut sängyssä lehteä lukien ja siirtynyt aamupalan kautta kotitoimistolle. Samaistun piispa Irja Askolaan, joka sanoi eläkkeelle jäätyään, että kaikkein vähiten hän on kaivannut kokouksia. Ylipäätään tuntuu, että saan päivän aikana paljon enemmän aikaiseksi ilman jatkuvaa paikasta toiseen säntäämistä. Se näkyy myös tilillä: rahaa säästyy aivan eri tavalla ja autoa tankkaan nykyään vain kerran kuukaudessa. Vakituinen työ tuo ylelliset kesälomarahat, mutta kyllä työssä käyminen myös maksaa. Lounasruokaloihin, kahviloihin, parkkimaksuihin, bussilippuihin ja kotimatkojen kauppareissuihin valuu satasia. Etätyössä itsekin viihtyvä mies sen juuri osuvasti tiivisti: "Aina, kun poistut kotoa, joudut kaivamaan kuvetta".
Mökkihöperöitymisen vaara olisi olemassa, ellen työkseni tapaisi uusia ihmisiä. Se on ollut näissä hommissa parasta aina, mutta korostuu yrittäjänä vielä erityisesti. Aamulla herätessäni en koskaan tiedä, minkälainen yhteydenotto sähköpostissa odottaa tai kenet kohtaan. Olen jo nyt saanut olla mukana sisällöntuottajana mahtavisssa projekteissa, mutta toteuttaa myös vanhaa rakkauttani toimittajana entistä laajemmin. Tulevana vuonna joudun hyppäämään jälleen kylmään veteen ja haastamaan itseni alueella, jota en ole vielä koskaan aiemmin kokeillut. Välillä pelkkä ajatus saa housut tutisemaan, mutta samalla tiedän, että juuri näin tämän kuuluukin mennä. Ainakin opin uutta, jos en muuta.
Jos emmit vilkku päällä samanlaisessa risteyksessä, kehotan unohtamaan sen tutun reitin ja ajamaan vaihteeksi vaikka Mäntsälän kautta. Koskaan ei tiedä, minne reitti johtaa. Paitsi Mäntsälään.
T. Oman elämänsä Maaret Kallio
Sykähdyttävää uutta vuotta!
