Voisinko karata oravanpyörästä?
Luin jutun, jossa nomadit kertoivat, kuinka he rahoittavat reissuelämänsä. Ensin ajauduin kateuden valtaan. Sitten tajusin, etten edes haluaisi tehdä niin totaalista elämänmuutosta.
“Miksi käytän 90 prosenttia elämästäni velvollisuuksien suorittamiseen?”
Törmään tähän pohdintaan jossain muodossa joka päivä. Kaverien Facebook-statuksissa, elämäntapakonsulttien puheissa, mainoksissa ja lehtikolumneissa. Vakavasti sairastuneet ihmiset kertovat, kuinka ovat tajunneet elämän rajallisuuden ja ryhtyneet vihdoin toteuttamaan unelmiaan. Työstään uupuneet suorittajat irtisanoutuvat ja muuttuvat kaverien silmissä sankareiksi. Minäkin olen nähnyt märkiä unia radikaalista muutoksesta, jossa jätän taakseni kaiken ja muutan Bora Boralle. Fakta on, että 2000-luvun ihminen ei enää haaveile 600-kiloisesta villisiasta tai hillittömästä uraputkesta. Hän unelmoi virkavapaasta, omaisuuden myymisestä ja maanantai-aamuisin jopa potkuista. Täydellisestä riippumattomuuden tunteesta siis.
“Pitääkö luopua saadakseen jotain?”
Useimmat meistä valitsevat itse tiensä. Maailmaa kiertävät nomadit ovat luopuneet omakotitaloista, farmariautoista, perheestä (ja usein myös parisuhteista), eläkevakuutuksista ja lauantaisista shoppailureissuista Ikeaan. Minä olen luopunut aikatauluttomasta arjesta, vuosien reppureissuista, hostelliöistä ja lapsettomuuden tuomasta vapaudesta. On päiviä, jolloin mietin, minkälaista elämä olisi, jos olisin valinnut toisin. Tiedän, että samaa miettii nomadikin. Meistä molemmista tuntuu todennäköisesti siltä, että vuodet vierivät liian nopeasti eikä tässä ehdi toteuttaa promilleakaan suunnitelmistaan.
“Eikö mitään kompromissia muka ole?”
Täytyy olla! Ei elämä voi loppua omistusasuntoihin tai lapsien syntymään. En millään suostu uskomaan, että unelmien toteuttaminen vaatii irtisanoutumisen vakituisesta työpaikasta (miksi siitäkin on muuten nykyään tullut kirosana. Kukaan ei kehtaa tunnustaa, että on ollut saman työnantajan palveluksessa yli 5 vuotta). En halua yksinäisiä reppureissuja. Haluan kokea kaiken yhdessä rakkaimpieni – oman perheen kanssa. En voisi heittäytyä tyhjän päälle. Kaipaan edes piirun verran turvaa vanhuuden varalle. Silti olen juuri se tollo, joka jättää talon rännit ja lumiesteet uusimatta ja investoi saman rahan kahden viikon Barbadoksen reissuun. Rakas anoppini on tiivistänyt tämän elämäntavan osuvasti: “Meillä ei ole kristallikruunuja, mutta sitäkin enemmän mahtavia muistoja matkoilta.”
“Kuka pyörittäisi yhteiskuntaa, jos kaikki ajattelisivat vain omaa etuaan?”
Tämä on asia, joka minua hiukan jurppii nomadeissa ja muissa kiertolaisissa. Tunnollisen veronmaksajan näkökulmasta tuntuu hiukan epäreilulta se, että joku ottaa hatkat ja onnistuu vippaskonsteillaan välttymään kaikilta velvollisuuksilta. Mitä siitä tulisi, jos kaikki Suomen sairaanhoitajat ja lääkärit ryhtyisivät “etsimään itseään” ja häipyisivät loppuelämäkseen Santiago de Compostelaan. Aika lailla itsekkäältä ratkaisulta tuntuisi sekin, että hylkäisin omat ikääntyvät vanhempani ja muuttaisin kokonaan pois Suomesta.
“No, on nomadeilla ihan hyviäkin pointteja. Kuten…”
1. On turha suunnitella, minkälaista elämä on 30 vuoden päästä. Kukaan meistä ei tiedä edes, mitä tapahtuu ensi viikolla.
2. Ei pitäisi koskaan jumittautua liiaksi yhteen alaan tai ammattiin.
3. Rutiineista poikkeaminen on ihmiselle aina hyväksi. Oli kyse sitten tavallisesta työpäivästä tai maailmanympärimatkasta.
4. Ihminen voi tehdä asioita myös puhtaasta intohimosta. Ei rahan vuoksi.
5. Omaisuuden ja tavaroiden yletön haaliminen on turhaa hommaa. Vaikka ei koskaan aikoisi luopua kodistaan, on terveellistä välillä leikitellä ajatuksella, miltä tuntuisi, jos niin kävisi.
P.S. Synkkinä kaamosaamuina lohduttaudun sillä, että arki se on nomadeillakin. Varmasti heilläkin on päiviä, jolloin kaikki ottaa aivoon ja tekisi mieli olla jossain ihan muualla. Kuten kotona, jonka arvon tajuaa yleensä vasta matkalta palatessa.
