Vantaan lumoava satumetsä – tätä paikkaa ei moni tiedä

Uskoisitteko, että kuvan metsämaisema löytyy Vantaan Korsosta? Kävin itsekin Tussinkosken luonnonsuojelualueella vasta nyt.

Kesällä silmiin osui Helsingin Sanomien juttu Tussinkosken luonnonsuojelualueesta. Meiltä on perille vain 7 kilometrin matka, mutten ole ikinä ennen kuullut paikasta. Huvittavaa on, että olen monet kerrat jopa ajanut Tussinkosken vierestä tietämättä sen olemassaoloa.

Parasta aarteessa tietysti on, että se on parjatulla Korson alueella. Siinä oli jo syy lähteä paikan päälle, sillä mikään ei ole herkullisempaa kuin pinttyneiden mielikuvien rikkominen.

Tussinkoski sijaitsee Korson Vallinojalla, pienen kerrostaloalueen kupeessa. Helsingin keskustasta perille pääsee juna-bussi-yhdistelmällä noin 50 minuutissa (K tai R -junat ja bussi 973). Tussinkosken polut alkavat Kirvisenkujan päästä. Tien varteen voi myös pysäköidä oman auton (muista parkkikiekko!).

Metsäpolulle astuessa voi kuulla heti veden solinaa ja nähdä syvän kanjonin pohjalla virtaavan leveän puron. Sen hulppein kohta, vuolaasti talvellakin virtaava koski avautuu eteen heti alkutaipaleella. Koskea koristavat jäärykelmät ovat kuin pieniä timantteja ja kivien päällä on komea lumikuorrutus. Voin vain kuvitella, miten hienolta täällä näyttää keväällä, kun jää alkaa sulaa ja laakson pohja vihertää. Aurinkoisilla keväthangilla Tussinkoski on myös taatusti kaunis, kun valo valtaa metsän.

Tussinkosken lehtokasvillisuutta on kehuttu ainutlaatuiseksi. Metsässä kasvaa muun muassa lehtosinijuuria, imikkää, lehtokortetta ja lehtoleinikkiä. Puron molemmin puolin rönsyilee kesällä myös saniaisten sukuun kuuluvia kotkansiipiä ja hiirenportaita. 15 hehtaarin alueella on runsaasti lahopuita, jotka puolestaan houkuttelevat paikalle tikkoja, sirittäjiä, rastaita sekä lehto- ja mustapääkerttuja.

Ristiriitaisinta ja hulluinta on, että puron solinan katkaisee tasaisin väliajoin lentokoneen jylinä. Helsinki-Vantaan koneet laskeutuvat aivan Tussinkosken yli ja niitä voikin bongailla puiden lomasta. Kokemus on hämmentävä: tavallaan sitä haluaisi nauttia vain luonnon rauhasta, mutta silti pää kääntyy kummasti takakenoon, kun seuraava ilmojen jättiläinen lähestyy.

Hesarin jutun kuvissa näin jylhiä kallioita, joita emme kuitenkaan esikoisen kanssa ensimmäisellä metsäreissulla löytäneet. Syykin selvisi: Reimankallio sijaitsee koskeen nähden puron toisessa päässä. Parhaiten perille löytää, kun pujahtaa heti tullessa Kirvisenkujan puolivälistä metsään ja tarpoo eteenpäin noin 50-100 metriä. Massiiviset kalliot nousevat puron kupeesta luotisuoraan ylös. Paikka onkin kiipeilijöiden suosiossa.

Tosin tänään sain olla Reimankalliolla ihan itsekseni.