Totuus varmasta lämmöstä

Totuus varmasta lämmöstä

Näinä ilmastonmuutoksen hilpeinä aikoina lomakohteen valitseminen on kuin venäläistä rulettia.

Kehotan suhtautumaan epäilevästi aina, kun joku mainitsee lomakohteen yhteydessä sanaparit "varma lämpö" tai "lumivarma kohde". Varmaa on ainoastaan se, että luottokortti (ja nykyään myös morkkis) on reissun jälkeen tapissa, oli keli mikä tahansa.

Tulimme viikko sitten Kroatiasta. "Ei kannata mennä keskikesällä, kamalan kuuma", valistivat viisaammat. Menimme toukokuun lopussa. Seitsemästä päivästä 2,5 vietimme sinisen taivaan alla. Takuuvarmaa lämpöä oli noin 17-18 astetta, illalla laski kolmeentoista.

"Meillä ei ole ollut vuosikymmeniin näin koleaa toukokuuta", päivitteli hotellin vastaanottovirkailija.


Onneksi puolen vuoden Mordorilla kyllästetty suomalainen on sitkeää sorttia. Ei luovuta. Kiskoo uimahousut jalkaan jo aamiaiselle ja rynnistää sitten puolijuoksua varaamaan märänpuoleisia aurinkotuoleja. "Ei sada enää yhtään niin paljon", ajattelin minäkin ja asetuin pötkölleni, vaikka oikeasti kuulin korvissani kotisohvalla makaavan isäni sanat: "Siinä sen näkee, ei olisi kannattanut lähteä."


Kroatiassa oli tavallaan kodikastakin. Sen yksitoista kertaa, jonka katsoimme päivän aikana sääennustetta, kuvassa oli aina samat arvoitukselliset symbolit: aurinko, pilvi ja kaksi sadepisaraa. Tuli mieleen huhtikuinen Suomi. Se omituinen vuodenaika, jolloin räntäsateen takaa pilkistää lupaavasti aurinko ja hysteeriset ihmiset asentelevat kilpaa kesärenkaita niin, että viimeistään seuraavana päivänä päästään ajamaan ketjukolari helvetinmoisessa lumimyräkässä.


Aurinkovarmojen hetkien ennustamiseen ei muuten ilmatieteenlaitosta tarvita. 44 vuoden empiirisen tutkimuksen perusteella uskallan väittää, että pilvettömintä on aamuisin noin seitsemän pintaan (jolloin olen usein vielä sikiunessa). Viimeistään aamiaisen ja aurinkorasvan levityksen välillä troposfääriin valuu viattomalta vaikuttava cumulus, joka alkaa tummua heti, kun kellahdat levyksi biitsille tai lähdet veneretkelle ilman sateenvarjoa. Jos hyvin käy, harmaa peite rakoilee uudelleen iltakahdeksan kieppeillä. Yleensä kuitenkin vasta viimeisenä lomapäivänä.


Makarskan rannikon puuskaisissa tuulissa kävi muuten ilmi, että olimme pakanneet yllättävän vähän pitkälahkeisia housuja ja puseroita. Toki hellemekkokin lämmittää, jos pukee useamman päällekäin. Ja all inclusiven kitkerähkö valkoviini, joka maistui jo toisena päivänä yllättävän maukkaalta ja valoi poikkeuksellista optimismia: "Aivan kuin tuolla taivaanrannassa kajastaisi pieni valo. Kyllä! Ihan selvästi kirkastuu!"


Ja siitähän elämässä lopulta on kyse: on osattava tarttua hetkiin. Joustava lomailija osaa nauttia pienestäkin kaistaleesta sinistä taivasta ja ilta-auringon säteestä, joka siivilöityy drinkkilasin läpi niin, että siitä saa napsaistua kivan kuvan pingstapongiin. Sen vuoksi mekin olimme valmiita jahtaamaan sääkartan ainoaa pilvetöntä kaistaletta ja matkustamaan kahden tunnin matkan lautalla ja autolla Hvarin saaren kärkeen. Perillä odotti aurinko, AURINKO! A-U-R-I-N-K-O! Tämän hetken painan syvälle sydämeen ja muistelen kuolinvuoteellani.


Lopuksi pirkkaniksi varman lämmön tavoittelijoille: se on asennekysymys. Rantapyyhkeen alla maatessa voi toki myös miettiä, että tuli polttaneeksi juuri taivaan täydeltä kerosiinia ja tililtään useamman tonnin kokeakseen tämän paratiisin. Toisaalta, aina voisi olla huonomminkin...

sanna image
sanna