Tavallinen aamu, josta tuli epätavallinen
Miksi päivät toistuvat samanlaisina? Miksi aina on kiire? Tätä pohdimme esikoisen kanssa, ja aloitimme perjantain toisin.
Hesarin pääotsikot kännykällä sängyssä. Kahvi ja leipä. Verkkarit ja t-paita ylle ja tietokoneen ääreen. Vastailen sähköposteihin ja eri puhelinsovelluksista tuuttaaviin viesteihin. Harjaan tukan ja siirryn Teams-palaveriin asiakkaan kanssa. Käsittelen kuvia, yritän saada lehtijuttua aloitetuksi. Lämmitän eilisen makaronilaatikon mikrossa. Työnnän pyykit koneeseen ja tyhjennän puhtaat astiat toisesta masiinasta. Jatkan tekstisavotan parissa. Miten kello voi olla jo neljä! Lähden nostelemaan rautamöykkyjä salille, ajan kotiin kaupan kautta. Jotain olisi taas syötävä. Uppoudun työstämään toista tekstiä. Kun nostan katseeni ruudulta ja vilkaisen ulos, siellä on jo pimeää. Jos menen nyt nukkumaan, ehdin koisia seitsemän tuntia ennen kuin kaikki alkaa taas alusta.
"Voitaisko tehdä joku päivä jotain kivaa?" tytär kysyy.
"En ehdi", olen vastaamassa, mutta tulen toisiin aatoksiin. Hyvää hetkeä ei tule koskaan. Voin hakata sanoja vuorokauden ympäri ja silti jokin homma on aina kesken. Sellaista on tämän päivän työelämä. Toistoa toiston perään. Rutiinien domino.
Perjantaina heräämme klo 5:40, pakkaamme kamerat reppuihin ja pukeudumme lämpimästi. Ulkona on kahdeksan astetta pakkasta. Ehdimme Helsingin Lammassaaren pitkospuille juuri, kun aurinko on nousemassa. Taivaanranta hehkuu kaislikon takana oranssinpunaisena, pesintäpuuhissa olevat tirpat laulavat ruovikossa. Taustalla kohisee vaimea aamuruuhka. Siellä ne ajavat työpaikoilleen, muut suorittajat. Meillä ei ole kiire.
Ja siinä se yhtäkkiä on. Onni. Niin lähellä, niin helposti saavutettavissa.
Seuraava aamumatka on jo mietittynä.
P.S. Tunnelmia meidän aamuhetkistä löydät muuten mun instastooreista.
Ai niin, Lammassaari on ihana myös kesäiltaisin. Katso vaikka...