Pärjääkö tavallinen skimbaaja Alpeilla?

Kävin laskettelemassa ensimmäistä kertaa Itävallassa. Olen yhä hengissä. Menisin uudestaan.

Olen aina haaveillut olevani Tanja Poutiaisen kaltainen mestaripujottelija, joka syöksyy kuolemaa halveksuen mustaan rinteeseen ja laskeutuu rinnebaariin takaperinvoltilla kerien. Valitettava totuus on, että olen keski-ikäinen peruspirkko, joka haparoi mäessä korkeintaan kerran vuodessa. Yleensä Talmassa, Himoksella tai jossakin Lapin hiihtokeskuksista. Jokaisen reissun jälkeen fiilis on ollut sama: tänne pitäisi päästä useammin. Tai vielä isompiin mäkiin, Alpeille. Jokin on silti jarruttanut reissupäätöstä. Ehkä pelko laskuvarmuuden puuttumisesta.

Koska elämällä on tapana viskata eteen juuri ne haasteet, joita jännitän eniten, löysin itseni joulukuussa sukset jalassa Itävallasta, 2251 metriä korkean Stubnerkogelin huipulta. Päivän ohjelma oli harvinaisen selvä. Alas oli jotenkin tultava.

Onneksi mukana oli kannustava ryhmä ja hyvillä hermoilla varustettu hiihdonope, Ovaskaisen Jussi, joka kertasi meille pöljemmille skimbauksen perussäännöt. Olikin kiva huomata, että jonkunlainen tuntuma palasi jo ensimmäisen laskun aikana helpossa sinisessä rinteessä. Enemmän haastetta tuotti rinteiden pituus (Bad Gasteinissa pisimmät mäet ovat 9-10 kilometriä). Kun mäki vain jatkui ja jatkui, jalat olivat jo yhden laskun jälkeen aivan hyytelönä (oli siis pakko pysähtyä oluelle rinnekuppilaan).

Mutta ne maisemat. Taivas varjele! Auringossa hohtavia vuorenhuippuja katsellessa ymmärsin välittömästi hiihtohulluja kavereitani, jotka päätyvät talvilomalla Phuketin sijasta Alpeille. On käsittämätöntä, että tänne lentää Helsingistä 2,5 tunnissa (lähin kenttä Salzburgissa, josta reilun tunnin ajo Bad Gasteiniin).

Hurmaannuin näkymistä niin, että jäin toljottamaan maisemaa liian pitkäksi aikaa ja eksyin laskukavereista. Ensin meinasi hiipiä paniikkitila, mutta kokosin itseni ja lähdin seuraamaan rinnekylttejä. Aika selkeitä olivat. Vain yhdessä risteyksessä piti varmistaa oikea reitti saksalaispariskunnalta.

Jälkikäteen selvisi, että olin laskenut tietämättäni myös mustaa rinnettä. Minä! Ihmeiden aika ei ole ohi. Ja siitäkin olen ylpeä, että suhasin päivän aikana yli 30 kilometrin verran mäkiä. Elämäni tanjapoutiaishetki.

Lisätietoa Bad Gasteinista
, joka on muuten paljon muutakin kuin hiihtokeskus. Tästä lisää seuraavassa postauksessa!

Tämä matka toteutettiin yhteistyössä STS Alppimatkojen, Peak Performancen ja Atomicin kanssa. Mielipiteet ovat omiani.

Lunta oli vielä joulukuussa Bad Gasteinissa vähänlaisesti, mutta rinteet olivat hyvässä kunnossa.

Sain testata maailman ensimmäistä luontoystävällistä lasketteluasua (Peak Performance), jonka värjäykseen ei ole käytetty pisaraakaan vettä. Kuva: Jussi Ovaskainen

Rinteille pääsee suksittakin.

Stubnerkogelin hissiasemalla.


Parasta laskuseuraa: Anni, Taru ja Henna.

Jussille kymmenen pistettä hyvistä hermoista.

Läheskään kaikki lomailijat eivät roudaa enää omia välineitä hiihtokeskuksiin, koska lentoyhtiöt veloittavat suksipusseista ekstraa. Itse ottaisin mukaan vain monot, koska hyvä istuvuus on jalkineessa niin hemmetin tärkeä juttu. Muut romppeet vuokraisin paikan päältä.

Olipa muuten kiva tutustua STS Alppimatkoja luotsaavaan Kaijannon Harriin. Ajatella, että ihminen saa skimbata ihan työn puolesta...

Päivän paras hetki, evästauko.

Mehulla. Antti, Henna, Jussi ja minä.

Suomessa ankein kaamos. Itävallassa auringonottokelit.



Vielä tuonkin vuorenharjan taakse olisi tehnyt mieli kurkistaa, mutta aika ei enää riittänyt.

Siinä se nyt menee. Kuva: Jussi Ovaskainen

Team Finland.