Näitä hetkiä en unohda – kiitos 2017!
Mieti kulunutta vuotta. Mitkä hetket muistat parhaiten? Minut vastaus yllätti.
Ihmismieli on omituinen. Kun joku kysyy, että mitäs teit lomalla, vastaat todennäköisesti, että enpä kummempia. Himoreissaajien aikakaudella kaikki kotimaan rajojen sisäpuolella tapahtuva touhuaminen on yhtä kuin "ei mitään".
Meidän perheelle 2017 oli erityinen: reissasimme paljon, mutta emme samassa mittakaavassa kuin aiempina vuosina. Emme suunnitelleet matkoja etukäteen, vaan toteutimme lyhyitä pyrähdyksiä nopealla varoitusajalla ja erilaisissa kokoonpanoissa. Enimmäkseen Suomessa ja lähiseudun kohteissa.
Kun selasin kuvia vuoden ajalta, löysin nopeasti hetket, jotka ovat olleet jotenkin erityisiä. Myös ne huonot. Niitäkin on hyvä pohtia, sillä merkityksen ymmärtää usein vasta jälkikäteen. Aina ei kyllä silloinkaan.
Kiitos matkaseurasta, ystävät ja ikimuistoista seikkailua vuodelle 2018!
Rovaniemi, helmikuu 2017
Väijyn polvillani hangessa ja kuuntelen, kuinka Vaattunkijoki solisee. Kuohut häviävät välillä jään alle ja ryöppyävät kohti alajuoksua. Parinkymmenen asteen pakkanen nipistelee sormenpäissä, mutta se tuntuu pieneltä murheelta. Ympärillä on lumoavan kaunista. Puut nuokkuvat paksun tykkylumen alla kuin kumarat vanhukset. Olen yökuvauskurssilla Uutelan Juhon (Beyond Arctic) kanssa. Jatkamme matkaa vielä Perunkajärven laavulle, jossa sytytämme nuotion, juomme kuumaa mehua ja syömme eväät. Kuva: Juho Uutela.
Sipoo, maaliskuu 2017
Kevätpäivä ei voisi kauniimpi olla. Taivas on täydellisen sininen ja aurinko häikii niin, että silmäkulmasta vuotaa koko ajan noro. Olemme hankkineet alennusmyynnistä koko perheelle uudet laskettelukamat ja suihkimme Talman nyppylöitä reidet tulessa auringonlaskuun asti. Kotiin lähtiessä huomaan, että autonavaimeni ovat kadonneet. Etsimme niitä koko perheen voimin, mutta jälkeäkään ei näy. On sullouduttava Timpan autoon ja jätettävä meikäläisen kottero parkkipaikalle. Hyvä fiilis on tipotiessään. Vara-avaimia ei löydy mistään ja lukkosepän visiitin jälkeen paljastuu, että edellinen omistaja on vaihtanut autooni virtalukon. Monen operaation jälkeen pystymme hinaamaan auton kotipihaan, mutta ajaa sillä ei voi.
Lontoo, maaliskuu 2017
Viisas ihminen varmaan ostaisi uuden auton. Me lennämme Timpan kanssa Lontooseen, jossa arjen typerät vastoinkäymiset unohtuvat. Notting Hillissä kirsikkapuut kukkivat ja lempeä saksofoni lohduttaa. Värejä, ihmisiä ja musiikkia sykkivä kaupunginosa muistuttaa, mikä elämässä on tärkeintä. Eläminen. Ei joku typerä vanha avaimeton autonrämä. Pitäkööt tunkkinsa. Me juhlistamme kevättä pujahtamalla lounaalle Michelin-ravintola The Ledburyyn.
Koli, huhtikuu 2017
Olen nähnyt kansallismaiseman vain valokuvissa ja Eero Järnefeltin maalauksissa. Nyt istun ensimmäistä kertaa Ukko-Kolin huipulla, enkä osaa sanoa hetkeen mitään. Olemme patikoineet Timpan kanssa 7,2 kilometrin mittaisen Mäkrän polun, joka kulkee tiheän metsän, peltoaukeiden ja jyrkkien kallioiden poikki. Upein on kuitenkin alhaalla siintävä Pielinen, jonka hiljaista rauhaa voisin katsoa tuntikausia.
Helsinki, toukokuu 2017
Tiedän, että tämä on hulluutta. Menen silti. Edellisestä kerrasta on yhdeksän vuotta. Silloin treenasimme työkavereiden kanssa vuoden juoksukoulussa ja selvisimme hengissä Wienin maratonista. Enää en lähtisi pinkomaan 42 kilometriä, mutta ilmoittaudun puolikkaalle Helsinki City Runiin. Hukkaan korvakuulokkeet jo alkumatkasta ja ärsyynnyn, kun Spotifyyn kokoamani tsemppilista jää hyödyntämättä. HCR:n upeaa rantareittiä pinkoessa huomaan, että juuri niin pitikin käydä. Matkan varrelle osuu mahtavia bändejä, kannustusjoukkoja ja linnunlaulua. Juoksen yksin, mutta kuitenkin yhdessä. Maalissa aika näyttää 2:12:17 ja fiilis on niin mahtava, että ilmoittaudun heti seuraavan vuoden HCR:äänkin.
Menorca, toukokuu 2017
Olemme puhuneet äidin ja siskon kanssa yhteisestä matkasta aina, mutta se on jäänyt arjen jalkoihin. Toukokuussa unelma toteutuu, kun lennämme viikoksi Menorcalle. Reissu on kuin matkailuesitteestä: täydellinen alusta loppuun saakka. Ajelemme pikkuista saarta ristiin rastiin, ihailemme huikeaa auringonlaskua Cavallerian majakalla ja suunnistamme Macarelletan paratiisirannalle, jossa merivesi on niin kirkasta, että veneet tuntuvat kelluvan ilmassa. Matka on ikimuistoinen myös siitä syystä, että viimeisenä lomapäivänä löydän farkkutakin taskusta autoni vara-avaimen. Asioilla on tapana järjestyä.
Puola, kesäkuu 2017
Toiset kohtaamiset jäävät mieleen ikiajoiksi. Kesäkuussa päädyn työmatkalle puolalaiselle maaseudulle, jossa tämä pieni vasikka katsoo suoraan kohti. Kun menen aitauksen viereen, se tulee heti luokse, tervehtii puskemalla hellästi ja nuolaisee sitten karhealla kielellään hiuksiani. Itku tulee.
Saarenmaa, kesäkuu 2017
Olen aina tuntenut omituista vetoa majakoita kohtaan. Jokin niiden ylväydessä ja sitkeydessä puhuttelee: siinä ne seisovat myrskyjen ja suolaisten tyrskyjen keskellä, auringon haalistamina. Kun saavumme Timpan, Annin ja Lassin kanssa Sõrven niemen kärkeen Saarenmaalle, tekee mieli heti rynnätä autosta kameran kanssa. Matalat rannat ovat täynnä niittykukkia ja pyöreäksi hioutuneita kiviä, joiden kupeessa kalastajat selvittävät verkkojaan.
Seili, heinäkuu 2017
Sen historia on pitkä ja synkkä, mutta auringonlaskut upeita. Tämä näkymä osuu vastaan heinäkuussa, kun purjehdimme Seiliin äidin, isän ja lasten kanssa. Tuntuu omituiselta ajatella, että saari on ollut monelle lepra- ja mielenterveyspotilaalle vuosisatojen ajan kuin vankila. Nyt voimme istuksia kalliolla, käydä kuuluisassa kirkossa ja nauttia puusaunan lempeistä löylyistä, mutta lähteä kotimatkalle, kun siltä tuntuu.
Vantaa, heinäkuu 2017
Takapihalla aamukahvia juodessa tajuan, ettemme ole olleet moneen kesään näin paljon kotona. Silti tai ehkä juuri sen vuoksi mielessä on rauha: tiedän, etten jää mistään paitsi, vaikka tässä nyt hetken istunkin. Se on mukava tunne.
Nuuksio, heinäkuu 2017
Kaveri soittaa ja ehdottaa, että pakkaisimme kesäloman kunniaksi mukaan perheen ja teltat ja leiriytyisimme yhdeksi yöksi Nuuksion kansallispuistoon. Spontaani päätös osoittautuu mahtavaksi ideaksi, vaikka tsiljoonaa ruokakassia metsään raahatessa hiukan epäilyttääkin. Käymme iltauinnilla lammessa, grillaamme nuotipaikalla ja istumme pitkään luonnon ääniä kuunnellen. Aamuyöstä herään lintujen konserttiin, jonka veroista en ole kuullut eläissäni.
Tammisaari, heinäkuu 2017
Tämäkin on yksi kesän nopeista päähänpistoista, vaikka onhan meillä matkailuautolomasta kokemusta entuudestaan. Pari kesää sitten buukkasimme kodin pyörillä Rovaniemeltä ja ajoimme Lofooteille. Nyt leiriydymme muun muassa Paraisille, Nauvoon ja Kasnäsiin. Matkan ihanin ilta osuu vastaan Tammisaaressa, jossa kirmaamme saunasta hiekkarannan poikki iltauinnille.
Lontoo, elokuu 2017
On ihmeellistä, kuinka paljon perheen dynamiikka muuttuu eri kokoonpanoissa. Tämän huomaan, kun matkustan kuopuksen kanssa kaksin Lontooseen. Jos kotona kommunikointi tahtoo välillä luiskahtaa kiivasluontoiseksi, reissussa kaikki arkinen vääntö loistaa poissaolollaan. Ihailemme kaupunkia pilvenpiirtäjän huipulta, pyöräilemme Hyde Parkissa, shoppailemme Camdenissa ja laskemme maailman pisintä tunneliliukumäkeä olympiapuistossa. Samaan aikaan Anni ja Timo lomailevat Krakovassa. Kotimatkalla iskee haikeus: mistä sitä tietää, kuinka kauan lapset enää suostuvat reissaamaan meidän kanssa.
Jurmo, elokuu 2017
Ulkosaaristossa on myrskynnyt koko päivän, mutta emme lannistu. Pukeudumme äitin kanssa keltaisiin sadetakkeihin ja lähdemme tutkimaan Jurmoa, kun suihku hetkeksi taukoaa. Ennätämme juuri kylään, kun sade alkaa taas. Vettä vihmoo niin, että meidän on pakko paeta myräkkää Jurmon suloiseen kappeliin. Sisällä on kodikkaan vanhan puun tuoksu ja ihmeellinen rauha. Istumme kivikovissa ja hankalanmallisissa penkeissä pitkään ja vitsailemme, että Jumala pakotti syntiset säntäilijät kerrankin aloilleen.
Maspalomas, syyskuu 2017
Hassua, miten muistot palaavat mieleen. Tätä samaa dyyniä tarvoimme 17 vuotta sitten vastarakastuneena. Nyt aurinko on laskemassa, silloin se oli nousemassa. Muistan, kuinka olimme valvoneet koko yön ja hyppelimme hiekkasärkillä laskuhumalassa. Tänään teemme samaa selvin päin. Ihminen muuttuu, Maspalomas ei.
