Miksi toiset saavat aina enemmän?

Kas siinähän se. Suomalaisen mielenmaiseman peruskysymys. Miksi tuo? Miksen minä?

Kun tänään avasin Facebookin, uutisvirtaan hyppäsi ensimmäisenä Inari Fernándezin postaama päivitys otsikolla "Totaalinen elämänmuutos". Inari kertoi, että heidän nelihenkinen perheensä muuttaa Sodankylään vuodeksi. Projekti on osa kaupallista yhteistyötä: Sodankylän kunta maksaa Inarille 2500 euroa kuussa siitä, että hän tekee perheen Lappi-elämästä videoita Äidin puheenvuoro -vlogiinsa. Olin niin tohkeissani hauskasta uutisesta, että piti käydä sitä hehkuttamassa heti Timpallekin. Muistan, kun Inari vuosi sitten haaveili Lappiin muutosta ja nyt unelmasta tulee sitten totta. Ihan mahtava juttu!

Toki tiedän, mitä ajatuksia tämä uutinen monessa suomalaisessa herättää: kyllä on väärin, että tuo saa jonninjoutavasta videosekoilustaan saman summan kuin minä tienaan ihan oikeasta työstä kuussa! Maksavatko edes veroja? Lapsetkin traumatisoituvat, kun revitään juuriltaan ja heitetään Lapin synkkään kaamokseen. Ja avioliitto ajautuu kriisiin, se on selvä. Ei ole hyvä ei. On huono (koska minä en saa).

Jotenkin tuli mieleen heti Meretniemen perhe, joka myi talonsa, irtisanoutui työpaikoistaan ja lähti kuudeksi vuodeksi maailmanympäripurjehdukselle. Seurasin tuolloin huvittuneena keskustelupalstojen polemiikkia, jossa tanssittiin sama kateuden koreografia: ennustus lasten traumatisoitumisesta, parisuhteen kriisiytymisestä, perheen vaarantamisesta ja loppukaneettina yhteenveto, että ei ole hyvä ei. On huono (koska minä en saa). Mutta arvaatteko mitä! Siellä ne Tuomo, Riikka, Aarre, Kerttu ja Martta ovat seilanneet pian kolme vuotta ilmeisen tyytyväisenä ja ehjin nahoin.

Otan vielä yhden esimerkin, koska nämä ovat niin herkullisia, että aina sisäisesti hykerryttää. Viime lokakuussa Gian ja Mikan perhe pakkasi autonsa ja ajoi puoleksi vuodeksi talvehtimaan Espanjan Fuengirolaan. Lopun arvaattekin: ei ole hyvä, on huono (koska minä en saa). Tosin Gian Matkakuume-blogin postauksista päätellen puolen vuoden irtiotto oli loistava päätös, joka ei kaduta tippaakaan, vaikka nyt Suomeen palatessa moni asia on auki. Sama perhe muuten toteutti maailmanympärimatkan joitakin vuosia sitten. Gia on kertonut, että he saavat vieläkin tuosta repäisystään palautetta. Joukossa kosolti juurikin tätä "miksi toiset saavat aina enemmän" -kuppikuntaa.

Kateus on mielenkiintoinen tunnetila, jolle toiset tuntuvat olevan alttiimpia. Turha tässä toki itsekään on sädekehää ylleen heittää: muistan vuosien varrella kadehtineeni muun muassa luokkakaverin merkkifarkkuja, hienojen autojen omistajia, timmejä sixpack-naisia ja ihmisiä, jotka saavat tämän tästä työstään pystejä ja tunnustusta. Viime vuosina synkät ajatukset ovat riivanneet yhä harvemmin, koska osaan jo nähdä "onnenpotkujen" taakse ja tiedän, kuinka paljon työtä, luopumista ja riskinottoa jonkin tavoitteen saavuttaminen vaatii. There's no free lunch! Huomaan, että olen nykyään pikemminkin tohkeissani toisten onnistumisista, koska ne muistuttavat, että minullakin on mahdollisuus vaikka mihin. No okei, Amerikan presidentiksi en pääse ja lottovoitossakin todennäköisyys on varsin pieni, mutta uskon, että melko monia asioita voin kuitenkin omalla tekemisellä edistää ja olen niin tehnytkin.

Ihmistuntemuksessa toimittajan työ on ollut paras opettaja. Tunnistan kohtaamistani tyypeistä hyvin nopeasti kateuspotentiaalin. Tiedättehän: ne negatiivisuuteen taipuvaiset ihmiset, joille kuuluu aina pääasiallisesti huonoa ja jotka näkevät edessään pelkkiä uhkia. Kadehtija ei osaa iloita itsensä eikä muiden puolesta, vaan aloittaa lauseen usein "no hyvä kai sen on, kun sillä on sitä sun tätä". Ja tottahan tuo on: ananakset eivät tässä maailmassa jakaudu tasan. Eivät ole ikinä jakautuneet, eivätkä jakaudu. Elämällä on tapana heittää eteen myös yllättävää kuraa (työttömyyttä, kuolemaa, sairauksia, avioeroja...), johon ei positiivinen hihhulointikaan auta. Silti uskon, että joissakin tapauksissa ihminen myös itse rakentaa vankilansa. Moni haluaa muutosta, mutta pelkää niin paljon epäonnistumista, ettei uskalla edes yrittää. Itse jahkailin monta vuotta yrittäjäksi ryhtymistä, vaikka saman hypyn tehneet kollegat heittivät eteeni tiukkaa tilastoa ja vakuuttivat, että näin voi oikeasti elää. Miksi sitten emmin? Koska epävarmuus pelotti. Nyt tajuan, kuinka turha mörkö sekin oli: mitä muuta elämä muka on kuin epävarmaa? Sitä ei pidä vain liikaa miettiä.

Olen itse kohdannut elämäni aikana kateutta yllättävän vähän, mutta toki välillä sitä rekisteröi mielenkiintoisia signaaleja. Sellaisia pieniä rivien väleihin upotettuja nälväisyjä, kireitä hymyjä tai yllättäviä avautumisia, jotka hämmentävät. Veikkaan, että moni elämänmuutoksen tehnyt tunnistaa tuttavapiiristään myös ne ihmiset, jotka yhtäkkiä lakkaavat pitämästä yhteyttä. Todennäköisesti osa on estänyt Facebookissa meikäläisenkin yltiöpositiiviset herutukset, koska ne käyvät hermoille (tavallaan ymmärrän kyllä). Ja voi pojat, somessa heiluminen onkin muuten taitolaji. Jos nyt pitäisi opastaa vasta-alkajaa, neuvoisin pitämään kaikilla kanavilla kauhun tasapainoa. Liiallinen elämästä iloitseminen ärsyttää suomalaisia, joten kannattaa tipauttaa timanttien ja luksusillallisten sekaan säännöllisesti arjen kakkakikkareita. Tällaisiksi sopivat vaikkapa ylinopeussakot, potkut, perheriidat ja liian realistiset selfiet, joissa keskellä nenää kasvaa tennispallon kokoinen finni. Ihmiset saavat näin suurta tyydytystä, kun huomaavat, ettei sinullakaan aina niin hyvin mene.

Ja tottahan se onkin. Kun omaan tomumajaani iskeytyy synkkyyden hurrikaani, olen valmis tirvaisemaan kuonoon jokaista, joka tulee lässyttämään "positiivisuuden voimasta". Onneksi myräkkä on ollut ainakin toistaiseksi ohimenevää (odotan kauhulla vaihdevuosia). Väittäisin, että yrittäjänä oikealla asenteella on vielä suurempi merkitys: kun hoitaa omat hommat narisematta ja antaa tunnustusta muille, keikkaa sataa varmasti myös omaan laariin. Ja jos ei sadakaan, niin ainakin tulee hyvä fiilis. Auringossa on miellyttävämpää olla kuin hurrikaanissa.

P.S. Elämyksellistä vuotta perhe Fernándezille, suotuisia tuulia Meretniemille ja turvallista kotimatkaa Gian ja Mikan poppoolle!