Kanadan-vieras kylässä: minne hänet veimme?
On avartava kokemus katsella kotihuudeja turistin silmin. Tässä tapauksessa kanadansuomalaisen.
Minkälaisia asioita haluan näyttää vieraalle, joka on asunut koko elämänsä Kanadassa, mutta jonka juuret ovat Suomessa? Tätä pohdin kovasti, kun suunnittelin lomaohjelmaa luoksemme majoittuvalle Anna-Mari Keräselle.
Jo lähtökohta oli jännittävä: emme olleet Anna-Marin kanssa tavanneet koskaan aiemmin. Tai no, Facebookissa kyllä. Anna-Mari on anoppini serkku, joka kävi Suomessa viimeksi kymmenen vuotta sitten. Tuolloin miehensä Jarmon kanssa. Nyt tilanne on ollut monin tavoin erilainen. Rakas anoppini kuoli neljä vuotta ja Jarmo kaksi vuotta sitten. Anna-Mari on siis Suomessa ensimmäistä kertaa yksin. Kuuden viikon mittainen seikkailu alkoi täältä pääkaupunkiseudulta ja jatkui eilen Imatralle, josta Anna-Mari suuntaa vielä Tampereelle, Kajaaniin ja Turkuun.
Reissun alku ei ollut paras mahdollinen: Anna-Marin ensimmäinen lento Sault Ste. Mariesta Torontoon oli myöhässä, minkä vuoksi hän missasi tietysti jatkolennon ja ehti meille vasta vuorokautta myöhemmin. Hässäkän johdosta myös matkatavarat tulivat perille jälkijunassa.
Onneksi emäntä oli sentään vastassa. Askartelin kuulkaa ihan itse tällaisen kyltin:
Alkudrinkeiksi napuet ja ruuaksi pyttipannua.
Huomasin jo visiitin alkumetreillä, että olin suunnitellut ohjelmaa turhan monimutkaisen kautta. Metsästin hienoja ravintoloita, eksoottisia uutuuksia, lähitienoon kohteita, spesiaaleja tapahtumia. Veivasin vieraallemme kahvikone kuumana lattea ja etsin Alkosta pienpanimoiden oluita, vaikka eniten Anna-Mari sanoi pitävänsä Lapin Kullasta ja Juhlamokasta.
Fine diningin sijasta päädyimme syömään Helsingin kauppatorille lihiksiä...
...ja katselemaan komeita, mutta hieman jäykähköjä ja hiljaisia sinkkumiehiä.
Oli muuten kiva kuulla Anna-Marin ajatuksia ja muistoja Suomesta. Hän kävi täällä Jarmon kanssa ensimmäisen kerran jo vuonna 1978. Suomalaissyntyisen miehensä ja omien vanhempiensa ansiosta Anna-Mari on säilyttänyt tiiviin suhteen sukunsa juurille. Suomalaisuutta Anna-Mari vaalii myös kotiseudullaan Ontariossa. Jopa kotikielenä Anna-Mari puhui Jarmon kanssa suomea. Meidän kommunikointimme oli puolestaan hauska sekoitus englantia ja suomea, Karjalan murteella höystettynä. Anna-Marin lapset ja lapsenlapset puhuvat enimmäkseen englantia, mutta suomalaisia perinteitä perheessä vaalitaan kuulemma yhä saunaa, kalakukkoa ja karjalanpaistia myöten. Lapsenlapset kutsuvat Anna-Maria mummuksi ja ymmärtävät kuulemma, kun Melissa-äiti huutaa, että "hiljaa nyt!".
Marimekot, iittalat ja aarikat ovat Anna-Marille tuttuja. Minna Parikasta hän ei ollut vielä kuullutkaan. Kävimme tutkimassa Aleksanterinkadulla sijaitsevan liikkeen, mutta jätimme neljänsadan euron korkkarit suosiolla ostamatta. Tuomiokirkon katselu oli onneksi ilmaista (moni muu lysti Helsingissä ei sitten olekaan)...
Teimme myös päivän laivareissun Tallinnaan, koska Anna-Mari ei ollut aiemmin käynyt Virossa. Ajankohta ei ollut ehkä paras mahdollinen: taivaalta tuli ärsyttävää tihkusadetta koko päivän ja jetlag uhkasi viedä vieraaltamme voimat. Vanhankaupungin arkkitehtuuri, Telliskiven seinämaalaukset ja laivan hillittömät rekkajonot tekivät Anna-Mariin vaikutuksen.
Sukukokoontumisen ja samalla kesäjuhlat vietimme Kirkkonummen maalaismaisemassa Kantolan perheen luona. Annina hemmotteli meitä ihanilla saaristolaisleivillä ja karjalanpaistilla. Leipuriksi opiskeleva Wenla oli leiponut ihan mielettömän hyvän mansikkakakun.
Enimmäkseen olimme kotona Vantaan Nikinmäessä. Äitini tuli meille ja piti takapihalla kivan maalauskurssin. Anna-Mari on haaveillut aina koivutaulusta, joten harjoittelimme kansallismaisemaa akryyliväreillä. Näin upeita teoksia syntyi!
Illalla ajoimme muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle Kuusijärvelle löylyihin ja uimaan. Savusaunan hämyssä kuuntelimme jutustelua englanniksi, venäjäksi ja italiaksi. Kun kysyin Anna-Marilta, onko Suomi hänen silmissään kymmenen vuoden aikana muuttunut, vastaus tuli nopeasti. Paljon kansainvälisemmäksi kuulemma.
