Hyvästi Ibiza! Olen keski-ikäinen

Täytän vuoden päästä neljäkymmentä. Se vaikuttaa rajapyykiltä, jota on juhlittava.

Pitäisi siis buukata bändi, roudata Virosta halvat samppanjat ja hankkia uudet tissit. Voin myös lopettaa tämän teeskentelyn ja myöntää, että olen keski-ikäinen akka, jonka vuosikymmen vaihtuu “rauhallisessa rantalomakohteessa”.**

39 on aika rasittava luku. Pidän itseäni yhä 29-vuotiaana, vaikka todistusaineisto muistuttaa koko ajan realiteeteista. Huomaan sen työelämässä (minua nuoremmista on alkanut tulla esimiehiä), äitinä (olen täysin vieraantunut koliikkikeskusteluista), harrastuksissa (käytän enemmän rahaa perennoihin kuin baareihin) ja matkoja suunnitellessa (hyvästi Ibiza!). Järkyttävintä on, että olen kadottanut heittäytymiskykyni. Mitä tapahtui sille kissanaiselle, joka ennen tanssi pöydillä, oksensi takseihin ja kieltäytyi lähtemästä kotiin ennen pilkkua! Nykyään puhun pilkuista vain lapsen äidinkielen läksyjä tarkastaessa. Siis jos edes näen koko tekstin. Fontti on alkanut muuttua kummallisen tuhruiseksi.

Tasalukuhippaloiden suhteen olen vielä kahden vaiheilla. Sisäinen kissanaiseni haaveilee vuosisadan bileistä, joissa nautittaisiin kymmenen lajin illallinen, kylvettäisiin Dom Pérignonissa ja soitettaisiin niin lujaa, että Kurt Cobainkin nousisi kuolleista. Keski-ikäisempi minä laatii jo pikkuruista lehti-ilmoitusta, jossa lukevat ne kuuluisat taikasanat “olen matkoilla” (mikseivät päivänsankarit muuten ikinä paljasta matkan kohdetta? Luulevatko he tosiaan, että sukulaiset seuraavat perässä Lanzarotelle?).

Onneksi on vielä vuosi aikaa miettiä. Vuosi kolmekymppisenä. Vuosi kissanaisena. Vuosi Ibiza-ihmisenä, joka ei tarvitse vielä lukulaseja.

Unelmien nelikymppispakomatkani tällä hetkellä:

1. Uusi-Seelanti
2. Australia
3. Kenia
4. Karibia
5. Japani

P.S. Jätin varmuuden vuoksi tämän lehtijutun lukematta…