Venice Beach – maailman friikein ranta?
Lähdimme biitsille. Päädyimme rullalautailevien koirien, kannabislääkäreiden ja kuusikymppisten hulahulatyttöjen sekaan.
Olin aina kuvitellut, että Venice Beach on Ferrarien ja luksuslukaalien koristelemaa hienostoaluetta. Siksi kai kyttäsin hysteerisesti ohikulkijoita ja toivoin näkeväni edes vilauksen Julia Robertsista, Kate Beckinsalesta tai Nicolas Cagesta (heillä on täällä asunnot). En nähnyt ketään. EN KETÄÄN! Ellei Julia Roberts sitten ollut naamioitunut pilleripäissään horisevaksi partasuuksi. Näitä nurjan puolen filosofeja osui vastaan 2,5 kilometrin mittaisella Boardwalkilla sadoittain. Vielä enemmän Venice Beachilla on katutaiteilijoita, joiden repertuaariin mahtuu kaikkea miekannielennästä pantomiimiin ja rock-konsertteihin. Katutaiteilijoiden välissä on myyntikojuja, joista voi ostaa esimerkiksi hippisaippuaa ja vauvareggaeta. Täällä työskentelee myös lääkäreitä, joilta voi käydä hyvällä selityksellä kinuamassa kannabisreseptiä.
Olin niin hämilläni, että osasin vain syödä. Kävin parin tunnin välein pupeltamassa Boardwalkilla ranskanperunoita, churroja, jäätelöä ja muuta halpaa höttöä. Kun hörhösirkus alkoi väsyttää, siirryimme lojumaan pehmeälle rantahietikolle. Venice Beachin aallokko on muuten todella voimakas. Tuijotin toisella silmällä herkeämättä meressä leikkiviä ipanoita, ja toisella bikineitäni, joita tyrskyt yrittivät koko ajan repiä mukaansa. (ymmärrän nyt, miksi tämä on paparazzien suosikkibiitsi).
Kun tänään selasin matkakuvia, tajusin, että Venice Beachin friikkisirkus on hämmentänyt minua myös kameran takana. Jos yleensä räiskin menemään ihan estottomasti, tällä rannalla iski ujous. Tunsin itseni tirkistelijäksi, joka on huijannut itsensä ilmaiseksi hiukan liian outoon tivoliin. Osasin vain tuijottaa.
Tämä Jacob Drewettin dokkari kuvaa Venice Beachin ihmisiä ja elämää paljon osuvammin:
Rouva sangrialla.
Old school skating.