Syöpähoitojen jälkeen lähdemme äitin kanssa matkalle

Vuosi sitten äitillä todettiin rintasyöpä. Se oli pommi, jota en osannut odottaa. Samalla ymmärsin, että jos haluamme reissata yhdessä, se on tehtävä nyt.

Muutin kotoa 22 vuotta sitten. Tuli poikakaveri, uusi kotikaupunki, 165 kilometrin välimatka, maaninen työhulluus, hillitön sinkkuaika, uusi poikakaveri, häähössötys, mukulat ja yövalvomisesta venahtaneet silmäpussit. Ihme, jos olen kerennyt lapsuudenkotiini Raisioon edes joka toinen kuukausi.

Koko ajan on olevinaan kiire. Koko ajan odotan, milloin tämä vaihe menee ohi. Etsin kalenterista sopivia viikonloppuja, jolloin ehtisin käydä äitin ja iskän luona. Kun ehdin, mukanani tulee kolmen hengen mölyävä revohka. Kotimatkalla huomaan, ettemme taaskaan ehtineet istua alas ja jutella kunnolla.

Kun äiti uudenvuodenaattona (2012) soitti ja kertoi rintasyöpädiagnoosista, päätin, että touhun on muututtava. Meidän on nähtävä useammin, soiteltava joka päivä ja halattava enemmän.

Onko tämä toteutunut? On ja ei. Olemme jutelleet avoimemmin kuolemanpelosta, sairastamisesta, sytostaattimyrkyistä, tukan lähtemisestä, tukan kasvamisesta ja elämästä ylipäätään. Olemme itkeneet ja halanneet. Silti alkujärkytyksen jälkeen arki lompsahti aika pian vanhoihin uomiinsa. En ole käynyt Raisiossa yhtään sen tiuhemmin. En ole jaksanut soittaa, enkä aina vastata. Välillä koko syöpä aiheena on tympinyt. Voihan sitä kuolla vaikka auton alle huomenna.

Vasta nyt, kun äidin hoidot ovat onnistuneesti takana päin, olen tajunnut, kuinka rankka tämä vuosi on meille kaikille ollut. Syöpä on kuin pirullinen ihottuma, joka ei lähde, vaikka kuinka itseään rasvaisi. Ilkeimmin se riivaa iltaisin, kun valot on sammutettu ja alkaa täysin turha “mitä jos” -aivokutina. Toisaalta suhtautumiseni syöpään on äidin ja monen muunkin läheisen sairastumisen myötä muuttunut. Ei tässä paljon narina auta. Niillä korteilla on pelattava, jotka on annettu.

Sovimme jo viime syksynä, että kunhan sädehoidot ovat ohi, buukkaamme reissun etelään. Arvoimme pitkään Kroatian, Kreikan Samoksen ja Mallorcan välillä, mutta päädyimme yllättäen Madeiralle. Valinta tuntuu juuri oikealta: on mahtavaa päästä vaeltamaan toukokuussa levadoille, kiertämään vehreää saarta autolla ja nauttimaan auringonlaskuista madeiraviiniä siemaillen. Parasta on, että saan juhlia äitienpäivää pitkästä aikaa äitin kanssa.

Hiukan tietysti jännittää, miten jaksamme katsella toistemme touhuja viikon putkeen. Emme ole koskaan olleet reissussa kahdestaan, joten mitä vain voi tapahtua. Ja todennäköisesti tapahtuukin.

P.S. Ihan on eka kerta Madeiralla. Kaikki mainiot nähtävyys- ja ravintolavinkit otetaan kiitollisina vastaan siis!

Äitienpäivä 1975. Äiti oli vain 22-vuotias saadessaan minut.

Meitä on usein luultu sisaruksiksi. Seikka, joka ei ainakaan paranna ikäkriisiäni.
Äiti viime kesänä sytostaattien aikaan.
Jihuu Madeira! Here we come! Kuva: Wikipedia, Markus Bernet. 2004.
Tuosta sitten levadaa kävellään. Kuva: Wikimedia, Jörg Schmalenberger.
Näyttää siltä, että täällä on kivoja tavernoja. Kuva: Lorraine Hawkins.
Odotan mielenkiinnolla "navigointia". Kuva: Wikimedia commons, Bernard Leprêtre. 2007.
Nämä söpöt mökit on nähtävä. Kuva: Wikimedia commons, Lorraine Hawkins. 2008.