Stressiä pakoon Sipoonkorpeen
Sipoonkorven kansallispuisto on voimapaikkani, jossa pahinkin ohimoiden kiristys yleensä hellittää.
Turha sitä on peitellä: arki on alkanut. Sen huomaa ohimoilla jyskyttävästä päänsärystä, juminiskasta ja jääkaapin oveen ilmestyneistä “hoida se ja tämä” -lapuista. Loma on hailakka muisto, joka näkyy lähinnä tyhjänä tilinä. Viikonloppu tuntuu hujahtavan kahdessa tunnissa.
Nyt mietitte, että miten tämäkin jorina Sipoonkorpeen liittyy. Kyllä se liittyy. Aina kun tuntuu, että sekoan niihin jääkaapin lappuihin, otan hatkat ja menen metsään. Siellä kukaan ei vaadi eikä halua minulta mitään. Parhaimmillaan metsä on kuin hyvä krapula: se autuas tila, jolloin maailman murheet eivät hetkauta. Tulittakaa vain: Ukrainalla, yt-neuvotteluilla ja koulun Wilma-viesteillä. Minä istun nyt mättäällä ja juon kahvia.
Niin kävi tänäänkin, kun lompsotimme Annin kanssa Sipoonkorven tuttua polkua. Unohduimme vähän väliä tuijottamaan reitille osuneita muurahaiskekoja, lahonneita puunrunkoja ja suojärven pinnalla kiitäviä ötököitä. Sienestäjäihmiset pikajuoksivat ohi katse tateissa. Me kiipesimme korkeimman kallion päälle ja söimme korvapuustit.
En ole mikään lääkäri, mutta väitän, että aika moni masennusdiagnoosi jäisi syntymättä, jos ihmiset kävisivät välillä juttelemassa puille. Ovat halvempiakin kuin terapeutit.
Parhaimmillaan Sipoonkorpi on muuten loka-marraskuussa, kun ensimmäiset yöpakkaset tulevat. Silloin maisemassa on vielä värejä, mutta suot saavat valkoisen kuurakuorrutuksen.
