Pimeä kotimatka

Marraskuu. Suomen yllä on musta säkki. Tällaiselta näytti kotimatkani tänään.

Ajan joka päivä 25 kilometriä töihin, ja toisen mokoman siivun takaisin. Kesällä matka taittuu kuin itsestään. Olen ihaillut monet jumalaisen kauniit auringonnousut paahtaessani Lahdenväylää Helsinkiin, ja rullannut ikkunat auki kotimatkan helteessä. Kuplivin onni valtaa mielen keväisin, kun tienpientareet puhkeavat täyteen neitseellistä nurmea ja keltaisia leskenlehtiä. Samalla tavalla rinnassa läikähtää lokakuussa ruskanäytöksen alkaessa.

Kunnes tulee marraskuu. Maisemasta katoavat värit ja valo. Kotikuja muuttuu kuravelliksi. Lahdenväylä loputtomaksi sadeputkeksi, jota tuulilasinpyyhkijät yrittävät turhaan hutkia pois. Lähden töihin pimeässä. Tulen kotiin pimeässä. Vuorokaudenajat hämärtyvät niin, että on oikeastaan sama, vaikka konttorille ajaisi kolmelta aamuyöllä. Koko ajan väsyttää.

Jossain vaiheessa hämäräänkin tottuu. Loputon apatiassa kieriskely alkaa tuottaa melkein perverssiä nautintoa. Kun mieli on saanut tarpeekseen synkistelystä, se ryhtyy laskemaan viikkoja. Enää kuukausi pimeydessä ajamista ja tulee joulu, uusivuosi ja ehkä ensilumi. Kolmen kuukauden päästä talviloma. Kuuden kuukauden päästä leskenlehdet.

Musiikki on parasta lääkettä. Tämä biisi soi kotimatkalla: