Pleikkasukupolvi Nuuksiossa

En tule. Vihaan metsiä! protestoi kuopus. Varauduin jo katastrofiin. Turhaan.

"Te olette niin ihana perhe, kun teette yhdessä koko ajan kaikenlaista", kommentoi kaveri yksi päivä. Nauratti. Ilmeisesti blogin kautta on välittynyt sellainen harhaluulo, että käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain. Sovussa ja laulaen kuin von Trappin perhe.

Juu ei. Voin vannoa, että meillä on kotona sama meininki kuin 2 miljoonassa muussa suomalaisperheessä. Jokainen vetäytyy omaan nurkkaansa toljottamaan flegmaattisena ruutua. Esikoinen rullaa sormi puuduksissa Instagramia, ja kyttää Youtubesta Soikun, Miisan ja Lakon videoita. Kuopus voisi istua luolassaan vaikka viikon syömättä, jotta Growtopia-pelin siementen kylväminen ei keskeytyisi. Ihan hävettää myöntää, mutta kerran jopa maksoin, että virtuaalipuutarhuri suostui ulos katsomaan oikeita puita (itse roikuin luonnollisesti tuolloinkin Facebookissa).

Sama taistelu käytiin tänä viikonloppuna, kun ehdotin, että lähdettäisiin käymään Nuuksion kansallispuistossa. Miksi pitää lähteä! En varmana lähde! Mulla on just peli kesken. Menkää keskenänne! Diipadaapa, sama vanha narina.

Anni sentään innostui, koska näki Nuuksion lukuisat mahdollisuudet keppihevosratana. Lassi tuli mukaan ääliövanhempiensa pakottamana. Automatka oli hiljaisen puoleinen.

Perillä kävi niin kuin ennenkin. Metsä ei ollutkaan urpo. Anni ravasi pitkin kallioita, Lassi vuoli meille makkaratikut, ja Timo pääsi elvistelemään partiotaidoillaan nuotiopaikalla. Minä kuvasin joka ikisen mättään ja sienikeskittymän.

Parasta oli se, että meillä kaikilla oli helkkarin hyvä pössis. Jotenkin rauhallinen ja leppoisa, vailla häiriötekijöitä.

Kannatti pakottaa.