Pariisi koettelee hermojani

Olen ollut riidoissa Pariisin kanssa jo kaksitoista vuotta. Viime viikolla ajauduin työkeikalle vanhan diivan luokse ja annoin sille vielä mahdollisuuden.

Rakkauden kaupunki. Muodin mekka. Kulinarismin pyhättö. Pariisin harteille on sovitettu niin monia ylisanoja, että odotukset olivat korkealla, kun lensin sinne vuonna 2001. Olosuhteet olivat kohdillaan: matkaseurana oli mies, johon olin korviani myöten rakastunut (ja olen yhä).

Tästä kriisimme leimahti

Pariisi paljasti todellisen luonteensa jo ensimmäisenä iltana. Löysimme pikkukujalta tunnelmallisen terassin, jonka pöytiä koristivat kynttilät ja punkkupullot. Ystävällinen tarjoilija riensi tuomaan ruokalistan. Se oli tietenkin ranskaksi. Kun pyysimme englanninkielistä versiota, tarjoilijan hymy hyytyi.

Poimimme listalta vaarattomimman oloiset sanat. Jotain simpukan oloista kotiloa sieltä tuli. Laskua ei sitten heti tullutkaan. Viereiset pöydät tyhjenivät yksi kerrallaan. Me olisimme voineet ampua vaikka ilotulitusraketteja, eikä nyrpeä äijä olisi ollut näkevinään. Loppuhuipennuskin saatiin: laskumme summa oli pyöristetty reippaasti ylöspäin.

Okei, ihan tyypillistä Pariisia, sanotte nyt. Sille pitää osata vain nauraa.

Totta, ekalla kerralla se meneekin vitsinä. Jos saa aina uudelleen töykeää palvelua metrojen lippuluukuilla, kaupan kassoilla ja muissa kuppiloissa, alkaa ketuttaa. En minäkään edellytä, että Helsingissä lomailevan bolivialaisperheen on kysyttävä tietä suomeksi.

Kyllä sitä nyt sovitellaan…

Viime viikolla hujautin Pariisiin työkeikalle yhdeksi yöksi ja päiväksi. Päätin, että hymyilen jokaiselle vastaantulijalle ja hoen bonjouria kuin mantraa. Ranskankielentaitoinen työkaverini saisi hoidella ruokalistat.

Majoituimme Maraisin kaupunginosassa sijaitsevaan Pointe Rivoliin, joka osoittautui sympaattiseksi ja edulliseksi löydöksi. Huoneet ovat pieniä mutta värikkäästi sisustettuja, ja niissä on ilmainen wifi-yhteys. Parasta oli, että respassa meitä tervehti iloinen intialaismies. Englanniksi.

Seuraavana päivänä hyppäsin junaan ja korotin panoksia. Aloin jutustella minua vastapäätä istuvalle keski-ikäiselle miehelle. Hän vastasi englanniksi, mutta vaihtoi parin lauseen jälkeen takaisin ranskaan, vaikka moneen kertaan pahoittelin, etten osaa kieltä. Pössis säilyi kuitenkin ihan hyvänä.

Puitteiltaanhan Pariisi on jumalainen. Jokaisen kulman takana odottaa toinen toistaan upeampia rakennuksia, puistoja, putiikkeja ja toreja. Vaikka keli on vielä tähän aikaan vuodesta ailahteleva, narsissit kukkivat jo ja nurmikot vihertävät. Kauneudella saa paljon anteeksi.

Et tee minulle tätä taas!

Olin jo melkein rakastumaisillani, kunnes tuli viimeisen kahvilakäynnin aika. Meillä oli hiukan aikaa tapettavana ennen lentokentälle lähtöä, joten poikkesimme työkaverin kanssa L´Elephant du Niliin. Bistro on oikein prototyyppi pariisilaiskuppilasta: pieni ja tunnelmallinen. Meikäläisen tuurilla tarjoilijaksi osui tietysti keekoileva kaksikymppinen rasvaletti, joka alkoi heti kovaan ääneen kommentoida olematonta ranskaani. Dramaattinen näytös kesti juuri sen verran liian pitkään, että suklaafondantini maku ehti laimeta.

Että tässä sitä ollaan. Sain sovituksi Pariisin kanssa vanhat kriisimme, mutta jokin mieltä kaivertaa yhä. Ehkä se on vähän kuin pitkissä parisuhteissa: vuosien kuluessa sitä tajuaa, ettei toista voi muuttaa haluamakseen. Jos vaatisin täydellisen rakastajan, antautuisin Rooman pauloihin. Koska arvostan haasteita, saatan palata vielä vanhan äkäpussin luo.

Pointe Rivoli oli hintansa väärti: 80 euroa per yö.

Ahdasta mutta söpöä.

Näkymä sisäpihalle.

No juu, onhan se komia. Sacre Coeur.

Näkymä Sacre Coeurin kukkulalta.

Montmartre. Täällä se Picassokin on hengaillu.

Montmartren lounaspaikka näytti paremmalta kuin oli.

Väreistä pitää kyllä antaa kiitosta.

+ 11 C ja välillä vettä tihuutteli.

Seine & Eiffel Pont Neufin sillalta tiirailtuna.

Bonsuuur!