Paluu arkeen - uhka vai mahdollisuus?

Kuudes päivä kotona. Jetlag ehkä taittumassa. Päässä kaikki nämä tunnetilat.

Väsymys. Taivas, että aikaerosta toipuminen voi ottaa koville! Eilen meinasin nukahtaa kuntosalin soutulaitteeseen. Tätä kirjoittaessa silmät vuotavat kuin rännit kaatosateen jälkeen.

Pelko. Miten paljon rahaa oikeastaan meni? En uskalla laskea. Paljon, sen tiedän. Hinnat Amerikassa olivat viime kerrasta (2013) nousseet, ja dollarin kurssi on euroon nähden huono. Eilen kurkistin varovasti tilille. Luottoraja on tapissa. Palkka on onneksi tullut. Yritän laskea säästökohteita: töihinkin voisi ottaa itse asiassa eväät...

Kiitollisuus. Tiedän olevani etuoikeutettu. Kaikilla ei ole tällaisiin reissuihin mahdollisuutta. Ei varmaan pitäisi olla meilläkään. Viisas säästäisi ja sijoittaisi. Ja silti: ei näitä kokemuksia voi rahassa mitata. Olen onnellinen, että olen saanut taittaa nämäkin kilometrit oman pöljän pesueeni kanssa.

Helpotus. Vaikka reissuun mahtui kännykän katoaminen ja löytyminen, ruokamyrkytys, peruuntunut vuokrakämppä ja loppumetreillä vielä korvatulehdus, kaikesta taas selvittiin. Se kasvatti yhteenkuuluvuuden tunnetta ja itsetuntoa.

Ilo. Köllöttelen juuri olohuoneen sohvalla ja katselen tuttuja seiniä aivan eri silmällä. Ahtaiden motellien ja donitsiaamiaisten jälkeen tämä tuntuu viiden tähden luksukselta. Saakeli, että meillä onkin kiva koti! Luopuisin matkustamisesta koska tahansa mieluummin kuin omasta talosta ja pihasta. Välillä on vain käytävä muualla, jotta muistan sen.

Haikeus. Hillitön vuoristorata-ajelu Williamsburgissa, jumalainen aamiainen Memphisin kuuluisassa dinerissa, Graceland, pulahdus uima-altaaseen New Orleansissa, utuinen postikorttimaisema Smoky Mountainsilla. Monta ihanaa ihmistä ja paikkaa, joita en ehkä enää koskaan näe.

Täh?! Onko tosiaan niin, että ajoimme juuri 2600 kilometriä New Yorkista New Orleansiin? Mitä tapahtui? Missä edes kävimme? Kolmen viikon reissu tuntuu aivan puolelta vuodelta. Sekavalta vyyhdiltä kaupunkeja, huoltoasemia ja hotelleja. Totaaliselta irtiotolta, jonka aikana arki rapisi pois minusta. Ehkä niin pitikin käydä. Ehkä tätä on lupa hetki sulatella.

Olenko muuten ainoa, joka on näin pihalla matkojen jälkeen? Onko tällainen ajatusten kakofonia edes normaalia?

Nurtsi ajettu ja haravoitu. Toppavermeissä niin kuin suomalaisen kesällä kuuluu.

Kiitos kylmä alkukesä! Rodot ovat vielä täydessä kukassa.

Kiitos iskä, joka tulit leikkaamaan meidän pensasaidan (ja äitille haravointiavusta).

Uskomatonta, miten piha voi kasvaa kolmessa viikossa melkein umpeen!

Näkymä, josta tykkään eniten.

Tähän piti tulla kasvimaa jo viime vuonna. Sen sijaan menimme matkoille.

Hetken iloitsin sireeneistä. Sitten näin terassin ja partsin. Nekin pitäisi öljytä ja maalata.

Rakkain tuliainen.