Onko pitkä kesäloma sittenkään paras ratkaisu?

Onko pitkä kesäloma sittenkään paras ratkaisu?

Olen viettänyt ennätyksellisen lyhyen kesäloman. Miksi töihin palaaminen ei ahdista?

Huomenna pitäisi tehdä töitä. Sen toteaminen ääneen ei tunnu ollenkaan pahalta. Vielä vuosi sitten oli toisin: viimeinen lomapäivä oli kuin kuvottava krapula, jonka liemissä pyörin hikisenä, unettomana ja ahdistuneena. Vaikka nautin työstäni ja tykkäsin työkavereista, viimeisenä lomapäivänä iski aina selittämätön maailmanlopun meininki. Vuosien varrella opin onneksi lääkitsemään arkikriisiäni: ajoitin töihinpaluun keskelle viikkoa ja aloin suunnitella välittömästi seuraavaa lomaa. Viimeisen lomapäivän rituaalina oli myös lotto: kävin piirtämässä kuponkiin seitsemän ruksia ja haaveilin, kuinka pääpotin voitettuani irtisanoutuisin töistä ja muuttaisiin riippukeinuun Mauille.

Kuluneen vuoden aikana olen ymmärtänyt, ettei minusta sellaiseen olisi. Miljoonat kelpaisivat, mutta ikävystyisin kuoliaaksi, jos pitäisi olla vain jouten. On vaikeaa ajatella elämäntapaa, jossa en voisi olla mitenkään hyödyksi. Että yhtäkkiä kukaan ei tarvitsisi, enkä saisi ideoida ja tuottaa uutta. Hyväksyn jo sen, että työ on olennainen osa identiteettiäni: tulen aina olemaan se rasittava tyyppi, jolla on sata rautaa tulessa.

Sitä paitsi ennen pitkää selkä puutuu riippukeinussakin. Eilen maltoin makoilla puoli tuntia ja heti oli lihakset krampissa.


Toki vapaus on ihanaa! Ehdin nauttia yli kahdenkymmenen vuoden ajan kuuden viikon palkallisesta kesälomasta. Kun lähdin yrittäjäksi ja luovuin vapaaehtoisesti lomistani, tuntui vähän samalta kuin olisin ajanut Lamborghinin Helsingin Kauppatorille ja sanonut ohikulkijoille, että ottakaa kuule siitä. Hullu pitää ihmisen olla, että antaa pois jotain niin kallisarvoista.

Tänä kesänä olen ehtinyt toistaiseksi lomailla vain 2,5 viikkoa. Senkin kahdessa eri pätkässä ja etukäteen tienatuilla säästöillä eläen. Vaikka kulunut vuosi on ollut monella tavalla mullistava ja työntäyteinen, en koe itseäni uupuneeksi. Ryhdyn huomenna mielelläni kirjoittamaan isoa juttukokonaisuutta ja piipahdan keskiviikkona työkeikalla, sillä tiedän, että loppuviikon voin taas pitää vapaata.

Mielenkiintoisinta on, että tänä kesänä suhtautumiseni lomaan on selvästi muuttunut. Se ei ole enää se ainoa pelastuslautta, johon tartun viimeisillä voimillani. Loma on tärkeä, mutta en halua olla vain sen varassa. Haluan opetella järjestämään kalenterini niin, että sopivia pausseja tulee tasaisemmin pitkin vuotta.

Silmiin osui taannoin tutkimus, jossa sanottiin, että parin, kolmen viikon loma on itse asiassa optimaalisin. Sen aikana ehtii irtaantua arjesta, mutta breikki ei aiheuta totaalista tipahtamista ja järkälemäistä lomakrapulaa. Tosin yleistämään ei voi ruveta: työn luonne ja ihmistyyppikin vaikuttaa. Toiset tarvitsevat pidemmän elpymisajan ja se heille suotakoon.

Muistan usein ajatelleeni, että minussa täytyy olla jokin valuvika, kun pääsen niin nopeasti lomamoodiin. On nolottanut tunnustaa kollegoille ja työkavereille, että unohdan kaiken samalla sekunnilla, kun naputan sähköpostiin poissaoloilmoituksen ja nousen työpisteeltäni. Välillä olen jopa kriiseillyt asian takia: pelännyt, että minua pidetään sitoutumiskyvyttömänä luuserina, joka ei uhraudu työntantajan puolesta tarpeeksi väkevästi.

Viime aikoina olen ymmärtänyt, että ylimääräisen kuorman mielestä tipauttaminen saattaa olla paras terveysvakuutukseni. Sen ansiosta tunnen oloni levänneeksi lyhyenkin loman jälkeen. Tätä puolta haluaisin kehittää vielä eteenpäin. Meditointia säännöllisesti harrastavat kaverit ovat kertoneet, että turhasta stressistä ja kuormista voi oppia irtaantumaan keskellä arkeakin. Sehän venyttäisi entisestään loman käsitettä.

Aina ei meditointikaan auta. Kaikki sympatiani sinulle, joka heräsit juuri uuteen viikkoon silmät ristissä ja mietit kuumeisesti, että mikä se työkoneen salasana olikaan.

Tiedän tunteen.
Iltapäivällä helpottaa jo.


sanna image
sanna