Kotipihan lintukamera teki minusta fanaattisen kyttääjän
Naureskelin aina lintuja hyysäävälle isälleni. Nyt olen itse samassa koukussa.
Sinitiaisella on usein bad hair day. Ja ilmeistä päätellen myös bad day. Kun tämä värikäs punkkari pölähtää lintulaudalle, se näyttää aina siltä kuin haluaisi haastaa riitaa jokaisen vastaantulijan kanssa. Tukka pystyssä kuin Sex Pistolsilla, rehvakkaassa haara-asennossa seisten. Älä tule mulle kukkoilemaan!
Vuoden viihdyttävin luontoreality käynnistyi pihallamme viime syksynä, kun Timppa hankki kameralla varustetun Rasperry pi -minitietokoneen ja kiinnitti sen rakentamaansa lintulautaan. Lintulauta tehtiin läpinäkyvästä pleksilasista niin, että se läpäisee mahdollisimman paljon valoa. Toimintaperiaate on yksinkertainen: kamera napsaisee kuvan joka kerta liikettä tunnistaessaan ja tallentaa sen tietokoneelle. Näin voimme ihastella päivän lintuteatteria kotiverkosta miltä laitteelta tahansa.
Ja voi jestas, miten addiktoivaa puuhaa se onkaan! Olen ollut aina surkea tunnistamaan edes tavallisia pihalintuja, mutta kuluneen talven aikana olen oppinut lintulaudan kyläilijöistä vaikka mitä. Oikeastaan sisäinen ornitologini heräsi jo viime keväänä, jolloin latasin puhelimeeni lintujen laulua tunnistavan Birdnet-sovelluksen. Välillä kävin nauhoittelemassa kaislikon konsertteja Helsingin Lammassaaressa, mutta useimmiten valvoin vain öisin takapihallamme ja yritin tunnistaa lähistön sopraanoja (niin no, kuulostaahan se näin kirjoitettuna hieman... omituiselta).
Mutta palataanpa sinitiaiseen vielä. Räyhäkkäästä ulkokuoresta huolimatta tämä laji tuntuu olevan altis kohelluksille. Tiedättehän: hiukan ohi kiitoradalta luisuneet laskeutumiset, muiden lintujen härnäämiset ja omituisiin asentoihin venymiset. Olen nauranut välillä kaksinkerroin näitä toheloita seuratessa.
Sinitiaisen komea väritys tuntuu Suomen oloihin erityisen spesiaalilta. Yleensä meidän leveyspiirillä kaikki on pelkkää beessiä ja harmaata. Tuo voimakkaan siniseltä ihmissilmään näyttävä väri on oikeastaan ultraviolettia: mitä voimakkaampi on uroksen päälaki, sitä varmemmin sille käy flaksi lintujen Tinderissä. Riiustelemaan nämä kaverit ehtivät monta kertaa: vanhin Suomessa tavattu sinitiainen on elänyt liki 9-vuotiaaksi.
Olen pitänyt talitiaista aina vähän tylsänä lintuna. Ehkä sen yleisyyden vuoksi: Suomessa on arvioitu olevan neljästä seitsemän miljoonaan talitinttiä. Tänä talvena olen tutustunut tähän kaveriin paremmin ja tykästynyt. Meidän pihalla vierailevat talitintit vaikuttavat sopuisilta ja rennoilta tyypeiltä: ne eivät säiky tai järjestä draamaa, vaikka lintulaudalle tulisi samaan aikaan muita pikkulintuja.
Mielenkiintoisia muutoksia on tosin tapahtunut talitiaisenkin kohdalla. Sen laulu on nimittäin jostain kumman syystä muuttunut: jos tintti ennen joikasi ti-ti-tyy, nyt sen laulu on lyhentynyt ti-tyyksi. On arveltu, että talitintti olisi varioinut lauluaan kaupunkien melun vuoksi.
Mustarastaita asustelee pihapiirissä poikkeuksellisen paljon. Ne olivat myös uuden lintulaudan ensimmäisiä asiakkaita, kun buffa avattiin. Se hämmästyttää, että enimmäkseen ravintolassa on käynyt pikimustia koiraita. Rusehtavia naaraita ei näy missään. Onko tämä taas joku palkkauksen epätasa-arvoon liittyvä juttu: koiraiden kuusi jyvää vastaa naaraiden yhtä pähkinää? Loppusyksystä mustarastailla on yleensä pihallamme varsinaiset bakkanaalit, kun ne hyppelehtivät pitkin nurmikkoa ja poimivat koristearoniasta tippuneita marjoja.
Mustarastas vaikuttaa kesyltä linnulta. Se ei ole moksiskaan, vaikka hengailemme pihalla tai kävelemme lintulaudan läheltä, kun murkinointi on kesken. Välillä vaikuttaa siltä, että mustis on muuttanut asumaan lintulaudalle. Se löhöilee reteänä elviksenä jyvien päällä eikä tee elettäkään siirtyäkseen pois muiden ruokailijoiden tieltä. Kas kun ei lähetä reklamaatiota ja vaadi sohvaa hankittavaksi.
No, ehkä ne sisimmässään tietävät, että tekisin mitä tahansa yhteistyön jatkumisen puolesta. Keväällä ja kesällä yya-sopimus nimittäin aina palkitaan: voisin kuunnella mustarastaan kaunista laulua vuorokaudet läpeensä.
Pitkään meni, etteivät harakat uskaltaneet tulla lintulaudalle ollenkaan. Ne ovat olleet lintulautaa kohtaan järjettömän uteliaita ja lennelleet muina harakkoina ohi kuin tutkien, mistä oikein on kyse. Jossain vaiheessa pohdimme, pelkäävätkö ne kamerassa olevaa pientä punaista valoa. Harakathan ovat tunnetusti älykkäitä ja tunnistavat kuulemma jopa peilikuvansa.
Tilanne vaatikin yhden rohkean kaverin, joka uskalsi murtaa jään ja lentää drive in -hengessä lintulaudalle. Sen jälkeen meininki on ollut kuin Hulluilla päivillä. Koreografia on aina sama: ensin harakat hyppäävät grillitason pressun päälle ja kurottelevat meille sisälle nähdäkseen, olemmeko lähellä. Sitten ne pyrähtävät lintulaudalle. Usein tuntuu kuin ne katsoisivat tahallaan suoraan kameraan. Niin monta tuijotusotosta on taltioitunut.
Vaikka roskapusseja repivät ja ärsyttävää säksätystä pitävät harakat käyvät välillä hermoille, olen alkanut tykätä niistä lintukameran ansiosta enemmän. Harakoiden joukkoon mahtuu mainioita, ilmeikkäitä persoonia, joiden sähellystä ja ovelaa taktikointia on hauskaa seurata.
Juuri, kun ehdin hyväksyä, ettei asiakaskunta enää tästä moninaisemmaksi muutu, lintulaudalle pyrähti tämä uusi tuttavuus. Googlauksen perusteella olin jo varma, että kyseessä olisi erittäin uhanalaiseksi luokiteltu hömötiainen, mutta viisaammat valistivat, että se onkin kuusitiainen. Kaveri on pienikokoinen, mutta yllättävän rohkea. Uskaltaa tulla murkinoimaan jopa samaan aikaan sinitiaisten ja talitinttien kanssa. Pitkään luulimme, että kylässä käy vain yksi ja sama tyyppi. Tänään bongasimme laudalta kaksi kuusitiaista. Voi, miten sydämessä läikähti!
Uskallanko edes tunnustaa, että haaveilen linturetkestä... Olisi mahtavaa päästä jonkun kokeneemman bongarin matkaan. Saa ilmoittautua, jos tunnistit itsesi.
P.S. Iskälle terveisiä! Pian seurataan tiiviisti taas, kuka pihan pönttöihin muuttaa.
