Jouppilan neloset – näin päädyin osaksi erityistä tarinaa

Reilu vuosi sitten sain puhelun, jonka seurauksia en heti arvannut.

Lokakuussa 2018 seisoin Helsingin Katajanokan laivaterminaalissa, kun kustannusosakeyhtiö Docendon tuottaja, Tuomas Marjamäki soitti.

"Mulla vois olla sulle yksi juttu", hän aloitti.

Tuomas oli saanut käsikirjoituksen, joka kertoi Suomen ensimmäisistä eloon jääneistä nelosvauvoista. Vuonna 1951 syntyneiden Jouppilan nelosten elämää seurattiin vuosien ajan julkisuudessa. Helena, Martti, Erkki ja Jorma hymyilivät mainoskuvissa, antoivat lausuntoja lehtijutuissa ja kiersivät muotinäytösten yleisömagneetteina.

Tunnustin nolona, etten ollut ikinä kuullutkaan Jouppiloista. Synnyin vuonna 1974. Jouppilat ovat äitini ikäisiä.

Lupasin silti lukea Helena Jouppilan kirjoittaman satasivuisen käsikirjoituksen ja kertoa, mitä ajatuksia se herättää. Suhtauduin projektiin hieman epäillen: kantaisiko aihe kirjaksi asti? Muistaisiko Jouppiloita enää kukaan?

Jo parinkymmenen sivun jälkeen peruin puheeni. Tarina sukelsi sydäntäsärkevällä tavalla lehtikuvien perheidyllin taakse, sotavuosien jälkeiseen köyhyyteen ja kotona pesivään pelon ilmapiiriin. Helenan muistot lapsuudesta olivat viiltävän suoria ja teräviä. Ennen kaikkea ne olivat räikeässä ristiriidassa Jouppiloista tehtyjen lehtijuttujen kanssa, joissa jokainen lause maalaili yleensä auvoista perheonnea. Se ravisutti minua myös toimittajana. Mietin, kuinka monta kertaa olen itse kirjoittanut lehtiin valheellisia satuja näkemättä totuutta.

Kun ilmestyn keittiön oviaukkoon, leivinuunissa palaa jo tuli, ja leipätaikina kohoaa puisessa kaukalossa tiskipöydän päällä. Äiti on keittiössä yksin, näyttää vihaiselta ja kulkee kiivaasti edestakaisin. Välillä hän tarttuu ranstakkaan ja kohentaa sillä tulta. Äkkiä äiti kääntyy. "Et vois tehdä mitään, jos tappaisin sut siihen ja panisin uuniin, hän huutaa."

Kuinka kukaan voi sanoa sellaista pienelle lapselleen?

Järkyttävintä on, että vain harvat tiesivät Helenan, Erkin, Martin ja Jorman kotioloista. Ja nekin, jotka tiesivät, vaikenivat. Sellaista oli elämä 1950–60-lukujen Suomessa ja erityisesti maaseudulla. Ongelmista ei puhuttu, eikä toisten asioihin puututtu. Sotavuosien kauhut heijastuivat moneen kotiin, mutta kenelläkään ei ollut välineitä käsitellä traumoja. Ei ollut nykyisen kaltaista terveydenhuoltojärjestelmää apuna. Piti vain jaksaa. Niin tätikin Helenaa lohdutti:

"Kestä nyt vielä, kyllä tämä jonakin päivänä loppuu."

Mutta ei se loppunut. Ei vuosikymmeniin.

"Miten kukaan lapsi voi selvitä tuosta?" kysyin Helenalta, kun tapasin hänet kuukautta myöhemmin kotonaan Järvenpäässä.

"Ei siitä tavallaan selviäkään. Se on kulkenut mukanani aina. Siksi olen kirjoittanut. Minun on ollut pakko kirjoittaa."

Helenan persoona yllätti. Olin kuvitellut kohtaavani traumatisoituneen ja nujerretun ihmisen. Tutustuinkin energiseen, tauotta pulputtavaan naiseen, jonka hymy valaisi koko huoneen. Meitä nauratti, kun tajusimme, että olimme hankkineet toisistamme tietämättä samanlaiset grafiikkataulut. Teos esittää enkeliä.

Ehkä se oli enne.

Kun lähdin Helenan luota, autossani hanttimiehen penkillä lepäsi kustannussopimus, jonka alle olin raapustanut nimeni. Lupasin auttaa Helenaa saattamaan käsikirjoituksen valmiiksi, vaikka haaste tuntui järkälemäiseltä.

Siitä alkoi vuoden mittainen matkamme. Monena aamuna pakkasin haastattelunauhurin laukkuun ja ajoin Helenan luokse. Rakensimme tarinaa ehjäksi pala kerrallaan. Katsoimme valokuvia, luimme vanhoja lehtijuttuja, vahvistimme ajankuvaa ja kertasimme kipeimpiä kokemuksia, joiden pienimmätkin yksityiskohdat Helena muistaa yhä käsittämättömän tarkasti. Itkimme, nauroimme ja tunsimme kummallista yhteenkuuluvuuden tunnetta, vaikka syntymävuotemme ja taustamme ovat aivan erilaiset. Minulla 1970-luvun kasvatilla turvallinen ja onnellinen lapsuus. Helenalla kipeä ja rikkinäinen. Silti meillä oli sama päämäärä: saada tarina valmiiksi niin, että pääsemme jakamaan sen muiden kanssa.

Viime talvena matkustimme junalla Pohjanmaalle, jossa tapasin ensimmäistä kertaa kuuluisat veljekset ja näin tapahtumapaikat. Hytisimme hyytävässä pakkasessa Jouppilan vanhan kotitalon pihamaalla ja kävimme välillä lämmittelemässä vanhassa navetassa. Samassa paikassa neloset värjöttelivät lapsena silloin, kun äiti nukkui kotitalossa, eivätkä lapset uskaltaneet mennä sisään.

Isonkyrön lakeuksilla monet Helenan kertomat muistot ja paikat heräsivät eloon.

Välillä tuli hetkiä, jolloin molemmat väsyimme. Kirja tuntui loputtomalta savotalta, joka ei valmistuisi ikinä. Meillä kummallakaan ei ollut ennestään kokemusta tällaisesta. Minä olen tottunut lehtitoimittajana nopeaan rytmiin: haastattelut tehdään yleensä muutamassa tunnissa ja puretaan parissa päivässä. Aiheita ei tarvitse penkoa ja möyhiä loputtomiin, vaan niistä voi päästää rivakasti irti ja ryhtyä uuteen. Helena taas oli työstänyt Jouppiloiden tarinaa parikymmentä vuotta. En olisi ikinä pystynyt samaan.

Jostain sisua kuitenkin löytyi. Jätin viime kesänä pidemmät lomat pitämättä ja sulkeuduin heinäkuuksi takapihan huvimajaan, jossa veivasin viimeiset luvut. Työnjako toimi hyvin: pallottelimme tekstiä edestakaisin. Helena kommentoi, paikkaili ja kirjoitti tarvittaessa lisää. Painoon kirja lähti joulukuussa.

Olen onnellinen, että uskalsin ottaa Tuomaksen heittämän haasteen vastaan. Vaikka Neloset - Jouppilan sisarusten tarina kertookin suurten ikäluokkien elämästä, valitettavan moni lapsi kärsii kaltoinkohtelusta tänäkin päivänä. Helena ehti auttaa monia pieniä kohtalotovereitaan työskennellessään yli kolmekymmentä vuotta lastensuojelussa ja perheneuvolassa.

Jos tämä kirja tuo vertaistukea yhdellekin lukijalle tai rohkaisee hakemaan apua vaikean elämäntilanteen keskellä, se kannatti kirjoittaa. Pidetään itsestämme ja toisistamme huolta.

Ei vaieta. Puututaan, kun aihetta on. Se on todellista rakkautta.

Nyt sinulla on mahdollisuus saada Neloset - Jouppilan sisarusten tarina omaksesi. Arvon kaikkien 24.2.2020 mennessä osallistuneiden kesken tämän kirjan. EDIT: Voittaja on nyt arvottu. Neloset-kirja lähtee Tarja Vesalalle Anttolaan.

Lisäksi tarjoan kaikille lukijoilleni mahdollisuuden ostaa Neloset-kirjan Docendon nettikaupasta hintaan 20 euroa (+ postikulut) kampanjakoodilla NELOSET.  Tilaamaan pääset tästä linkistä!

Vanhat kuvat: Helenan kotialbumi.

Helenan ja nelosten tarina tänään näkyvästi myös eri medioissa:

Apu, Seura, Iltalehti, Iltasanomat, Yle, Ilkka-Pohjalainen