Joko tunnet nämä Itä-Viron ja Peipsijärven aarteet?
Kun Tallinna ja Pärnu on nähty, kannattaa suunnata Peipsijärvelle. Itä-Viro sopii lomailijalle, joka arvostaa luonnon rauhaa ja historian havinaa. Näitä kohteita ei kannata ohittaa.
Pressimatka. Järjestäjänä Visit Estonia.
Olen aina tiennyt, että Viro on mainettaan monipuolisempi. Silti naapurimaa onnistuu yllättämään yhä uudelleen. Se tuli jälleen todistetuksi heinäkuun alussa, kun osallistuin kollegojen kanssa kolmen päivän pressimatkalle Viron itäpuolelle. Kaikki reissun kohteet mahtuivat parin tunnin ajomatkan säteelle Tallinnasta.
Koostin teille reitin suosikkeja. Otsikosta pääset kohteen netti/Facebook-sivuille, ja lisäsin juttuun myös sijaintilinkit. Yöpymispaikat esittelen seuraavassa postauksessa.
Ai niin, jos emmit, mitä kaikkea Viroon reissatessa pitää nyt ottaa koronan vuoksi huomioon, vastaukset löydät täältä:
Koronatestit, rajanylitykset ja muut käytännön huomiot
Ai niin, ja vielä yksi mahtava vinkki: Sarin eautoilija-blogissa on loistava juttu reissusta sähköauton kanssa Virossa. Hyvin löytyy latauspisteitä jo naapurimaastakin.
Ontikan rantatörmä ja Valasten vesiputous
Viron pohjoisosassa ei ole hiekkarantoja, mutta jostain syystä Ontikan rantatörmällä tuli heti vahvat Thaimaa-fiilikset. Osittain se johtui paahtavasta helteestä, mutta myös rannan ylle kaartuvista lehvästöistä ja kelopuurungoista. Jälkikäteen karttaa tutkiessani hiffasin, että jos Ontikasta lähtisi suoraan Suomen rannikkoa kohti, vastaan tulisi Kotka. Venäjän rajalle täältä on puolestaan vain 60 kilometriä.
Spesiaalin Ontikan rantatörmästä tekee myös sen maasto: 55 metrin korkeuteen nouseva jyrkänne on Viron korkein kohta. Se on muodostunut vuosituhansien aikana kalkkikivikerrostumista, jota on pohjoisrannikolla 23 kilometrin mitalta.
Jyrkänteeltä laskeutuu alas portaat, jotka ovat jykevät, mutta eivät välttämättä sovi korkeanpaikankammoisille. Jos uskallusta riittää, kannattaa ehdottomasti lähteä reitille, sillä matkan varrelle osuu Valasten vesiputous. Portaat vievät rannalle saakka, jossa on kiva pitää pieni breikki kelottuneiden puiden päällä. Joutessaan voi kasata rannalle oman muistomerkin meren hiomia valkoisia kiviä pinoamalla.
Rannan kivikossa eteneminen ei sovi huonojalkaisille, eikä korkokengille. Lenkkareillakin oli tekemistä: kipusimme välillä isojen kelopuiden yli ja sen jälkeen vuorostaan kyyristelimme oksien ali. Mutta jestas, mikä paratiisi reitin loppupäässä odotti. Meren kohinasta siirryimme yhtäkkiä metsään, jossa ilma oli kosteaa kuin tropiikissa. Saniaisten keskellä tuntui kuin olisi kulkenut fantasiaelokuvan lavasteissa. Monta erikoista kukkaa ja perhostakin matkalla bongasin.
Liimalan ranta
Ontikasta suuntasimme Narvan maantietä 19 kilometriä Tallinnaan päin ja koukkasimme Liimalan rannalle, jossa tuuli vilvoitti hikisen patikoinnin jälkeen. Perillä odotti leveä kaistale pehmoista hiekkaa, jossa auringonlaskusta nautti vain muutama seurue ja satunnaisia ohikulkijoita. Rannalla pääsi kipuamaan myös tähystystorniin, josta näimme vieressä olevan Purtsen venesataman. Väylä sinne näytti niin kapealta ja matalalta, että epäilin ensin, mahtuuko tuonne isommilla paateilla ja purjeveneillä ollenkaan. Vierasvenesataman tietojen mukaan Purtsen satamassa on kuitenkin syvyyttä 2,5 metriä ja laituriin pääsevät kiinnittymään jopa 40-jalkaiset veneet. Venepaikkoja on yhteensä 18.
Oikeastaan Liimalan koko tarina kiteytyy yhteen perheeseen. Veljekset Hannes ja Heigo Prits löysivät nimittäin muutamia vuosia sitten kotoaan pirtukanisterin, joka kuului vuonna 1976 kuolleelle isoisälle, Mihkel Lullulle. Arkistojen kaivelu paljasti, että kalastajana työskennellyt vaari olikin ollut mukana viinan salakuljetuksessa. Koska Liimalan ranta oli ollut Mihkelin tukikohtia, veljekset päättivät herättää alueen jälleen henkiin ja kehittää sen matkailupalveluja.
Ensin veljekset kunnostivat Purtsen satama-alueen, sitten sen kupeeseen rakennettiin isoisän kunniaksi salakuljetusmuseo. Majoitustilat löytyvät museon vierestä: Tulivee villassa on yhdeksän modernisti sisustettua huonetta, joista on upea merinäköala (hinnat alkaen 75 e).
Ravintola Tulivee
Liimalan rannalle ei tarvitse saapua omien eväiden kanssa, sillä Pritsin perhe on rakennuttanut paikalle myös ravintolan. Tulivee on kerännyt kehuja: vuonna 2018 se voitti Viron gastronomisen Silverspoon-kilpailun ja tänä vuonna White Guide -ravintolaopas poimi sen suosituslistoilleen.
Ruoka Tuliveessa on yhdistelmä Itä-Viron ja Venäjän makuja, simppeliä ja lähellä tuotettua. Ja suomalaisittain tietysti mukavan hintaista: kolmen ruokalajin menun nauttii vaivatta 30 eurolla, eikä viineillekään paljon hintaa kerry.
Kauksin ranta Peipsijärvellä
Olen kuullut usein puhuttavan Peipsijärvestä, mutta en ole koskaan tullut ajatelleeksi sen kokoa. Peipsijärvi on Euroopan viidenneksi suurin järvi (3543 neliökilometriä): levein kohta on 47 kilometriä ja rantaviivaa piisaa 520 kilometrin edestä. Vähän isompi lätäkkö siis! Järven keskellä kulkee Viron ja Venäjän raja.
Me ajelimme pohjoisosaan, jonka Kauksi-rantaa kehutaan Peipsin kauneimmaksi. Neuvostovuosina se oli myös venäläisten lomanviettäjien suosiossa: Kauksin lomakylä on yhä toiminnassa ja muistuttaa vanhoista ajoista.
Jos Viron suosituin ranta Pärnussa on kesäkuukausina usein täyteen ahdettu, Kauksissa on kiivaimpana turistisesonkina huomattavasti hiljaisempaa. Täällä ei ole ravintoloiden jättirypästä eikä ulkoilmadiskoja, vaan silmänkantamattomiin tyhjää hiekkarantaa. Peipsijärven rannat ovat ihanteellisen matalat lapsiperheille, leikkipaikkakin löytyy.
Syömässä voi käydä Kauksin uudessa päärakennuksessa tai rannan ruokarekoissa. Kesällä täällä on musiikkitapahtumia, mutta pienimuotoisemmin. Kauksi osuu muuten myös Baltian 1060 kilometrin pituisen patikointireitin varrelle, joka alkaa Riikasta ja päättyy Tallinnaan.
Avinurmen Puuaitta
Kauksista on vain parinkymmenen minuutin ajomatka Avinurmeen, joka vaikutti muuten jo ensivilkaisulla viihtyisältä pikkukylältä. Omakotitalot täällä ovat siistejä ja niiden pihat hyvinhoidettuja. Soma oli keskustassa sijaitseva Avinurmen Puuaittakin, jota voisi varmaankin kutsua käsityökeskukseksi. Paikka on myös puuesineitä rakastavan unelmakohde: tilavasta kaupasta löytyy kaikkea keittiökauhoista pärekoreihin, korvakoruihin ja leluihin. Alakerrassa on kerhotilat, jossa omalle porukalle voi tilata kädentaitokurssin: me päädyimme koristelemaan kalosseja (en kyllä kehtaa laittaa kuvaa omasta tuherruksestani tähän). Hauskaa hommaa oli, vaikka Picassoa ei syntynytkään.
Alatskiven linna ja viinitalo
Olen usein haaveillut Viron kartanokierroksesta: kartanoita on jäljellä yhä noin 500, osa niistä on auki yleisölle. Pientä esimakua sain jo nyt, sillä reittimme kulki Alatskiven linnan ohi. Tosin saavuimme paikalle niin myöhään, että linnan sisälle ei enää päässyt. Kierros mielettömän upeassa ruusupuutarhassa antoi kuitenkin esimakua sisätiloista. Vuonna 1885 valmistunut, valkoisena hohkaava Alatskivi on koristeellisine torneineen kuin Disneyn sadusta. Mallia rakennukseen onkin otettu Skotlannin kuninkaallisesta palatsista, sillä linnan perheelleen rakennuttanut paroni Nockeln ihaili kuningatar Victorian kesäpalatsia.
Neuvostovuosina Alatskivelle kävi niin kuin monelle muullekin Viron kartanolle. Se ränsistyi ja oli vain varjo entisestä loistostaan. Alatskiven kunnostaminen onkin ollut parinkymmenen vuoden jättiprojekti: viimeisinä vuosina todellisena puuhanaisena oli Kylli Must, joka huolehti remontin loppuun saattamisesta.
Linnassa on myös sviittejä, joita matkailijat voivat varata käyttöönsä.
Kyllillä on riittänyt toki puuhaa restaurointihankkeen jälkeenkin. Nykyään hän pyörittää perheensä kanssa omaa viinitilaa ja järjestää tasting-illallisia linnan kupeessa olevassa Mõisamaitsed-ravintolassaan. Viiniä Kylli tekee muun muassa omenoista, mansikoista ja kirsikoista. Oma suosikkini oli puolukkakuohuviini.
11.9. Alatskivessä muuten käynnistyy kaksipäiväinen Sipulitien buffetpäivä, jolloin kadut täyttyvät herkkukojuista ja yksityisten ihmiset avaavat kotinsakin ruokailijoille.
Kalevipojan museo
Myönnettävä on, että Viron kansalliseepos, Kalevipoeg, on jäänyt vieraaksi. Tarinan pääsankarina on nimensä mukaisesti Kalevin poika, joka ajautuu värikkäiden käänteiden ja taisteluiden kautta lopulta sankaritekoihin. Friedrich Reinhold Kreutzwaldin kirjoittamassa teoksessa on paljon samaa kuin Suomen Kalevalassa: myös Kalevipoeg on tehty runomittaan.
Syväsukelluksen kansalliseepokseen saa Kääpan kylässä, Mustveen kunnassa, jonne avattiin viime vuonna Kalevipojan museo. Museossa on hyödynnetty animaatiota ja virtuaalitekniikkaa. Lapsille on myös rakennettu ulos teeman mukainen puisto. Liput aikuisilta museoon maksavat 9 euroa.
Põhjakan kartano
Paluumatkalla Tallinnaan pysähdyimme Järvamaalla sijaitsevassa Põhjakan kartanossa, joka onkin varmaan monelle Pärnusta tai Tartosta saapuvalle tuttu paikka. 1800-luvulla rakennettu kartano on jätetty tarkoituksella romanttisen rähjäiseksi: maali rapisee seinistä ja lattialankut narahtelevat kotoisasti tossun alla.
Põhjakan ruokaideologia on yksinkertainen: ravintolan ruokalistat vaihtuvat sen mukaan, mitä talosta ja kulloisestakin sesongista sattuu löytymään. Kartanon takapihalla on iso kasvimaa, josta haetaan keittiöön raaka-aineita pitkin päivää. Lampaat laiduntavat aitauksessa ja perhoset lentelevät kukkaniityllä. Ruokien hinnat ovat edulliset, 10–15 euron välillä. Kotiin viemiseksi ostin talon leipää.