Islannin ikimuistoinen valassafari
Suhtauduin valassafariin varauksella, mutta sain yllättyä iloisesti. Ehdimme ajaa Nattfari-troolarilla vain puolen tunnin päähän Húsavíkin satamasta, kun ensimmäinen jättipyrstö nousi pintaan.
Valassafarille olisi ollut mahdollista lähteä Reykjavikistakin, mutta halusin kokea merten jättiläiset ehdottomasti Húsavíkistä, jota kutsutaan Islannin valaspääkaupungiksi. Sitä paitsi pohjoisrannikolla sijaitseva idyllinen kalastajakylä on nähtävyys itsessäänkin (tästä lisää seuraavassa postauksessa).
Buukkasimme kolmen tunnin meriretken North Sailingin kautta. Neljän hengen (2 aikuista ja 2 lasta) liput maksoivat 183 euroa, mutta olivat investoinnin väärti. Saman summan voisi hassata paljon turhempaankin.
Jos nyt menisin valassafarille, aloittaisin tutustumisen maailman suurimpiin nisäkkäisiin valasmuseosta. Me kävimme tuolla vasta merikierroksen jälkeen, mikä oli ehkä hiukan nurinkurinen järjestys. Museossa on valtava määrä tietoa valaiden historiasta ja niiden käyttäytymisestä. Huikeimpia ovat monimetriset valaiden luurangot, joiden ohessa kerrotaan kunkin yksilön elämästä ja kuolinpaikasta. Lapset halusivat kuulla jokaisen valaan tarinan ja Lassi tuumasikin, että lähtee useamminkin museoihin, jos ne ovat näin kivoja.
Museossa on myös oma huoneensa maailman kuuluisimmalle valaalle, Keikolle, joka muistetaan Free Willy -elokuvasta. En tiennyt, että 27-vuotiaaksi asti elänyt miekkavalas syntyi alunperin Islannissa. Valasrukan tarinahan oli lopulta aika surullinen. Kuusitonninen Keiko vietti valtaosan elämästään eläintarhoissa ja vangittuna. Kun eläin lopulta vapautettiin takaisin luontoon, se ei selvinnytkään.
Vaikka valaanpyyntiä on Islannissa rajoitettu, sitä harjoitetaan yhä. Húsavíkissakin olisi ollut valaanlihaa tarjolla, muttei tullut mieleenkään maistaa sitä. Onneksi valtaosa valassafarien järjestäjistä haluaa omalla toiminnallaan tukea valaiden suojelua. Myös valasmuseossa kerrotaan paljon uhanalaisen lajin pahimmasta vihollisesta, ihmisestä.
Húsavíkin sää yllätti. Satamakylässä oli tulopäivänä 24 asteen helle. Vuoret pysyvät silti lumisina kesälläkin.
Lippuja valassafarille voi buukata netistä, mutta niitä myydään myös suoraan satamassa.
Satama-altaan vesi oli niin kirkasta, että 5 metrin syvyyteen näki helposti.
Valassafareita järjestetään toukokuusta lokakuun loppuun.
Timppa ja Anni toiveikkaana.
Nattfarin troolari oli kuin suuri kello. Kun oppaat tekivät valashavainnon, he huusivat esim. “valaita kello kahdessatoista”. Tuolloin kannatti tähyillä laivan keulan suuntaan.
“Äiti, muutetaan Húsavíkiin! Mä tykkään tästä paikasta”, tuumasi Lassi. Asia on pantu harkintaan.
Merimatka lumisten vuorten ja syvänsinisen meren äärellä olisi nähtävyys ilman valaitakin.
[
Húsavíkin edusta oli täynnä troolareita ja purjelaivoja, jotka lipuivat lahdella hissukseen sulassa sovussa. Laivat eivät kuulemma häiritse valaita.
Komea vesisuihku paljasti ensimmäisen kaverin.
Kesä on otollisinta aikaa valaiden bongaukselle, sillä ne keskittävät kaiken energiansa syömiseen ja käyvät tämän vuoksi usein pinnassa.
Parikymmentämetristen valaiden kokoa on vaikea tajuta, sillä pinnassa käväisee vain murto-osa.
Ryhävalas on kuin telinevoimistelija: liikkeet ovat käsittämättömän sulavia ja rauhallisia.
Välillä vain odotettiin. Sekään ei ollut aurinkoisella kelillä yhtään hullumpaa.
Yhtäkkiä niitä oli kaksi. Emo ja poikanen.
Pääsimme parhaimmillaan ehkä viidentoista metrin päähän ryhävalaista. Pituutta näillä otuksilla 12-19 metriä.
Yleensä valaat tekivät yhdessä kohtaa pari sukellusta. Ne viipyivät pinnan alla noin 5-10 minuuttia, kunnes tulivat tervehtimään uudestaan.
Loppuretkestä meidät ympäröi noin viidenkymmenen delfiinin lauma, joka ui laivan rinnalla pitkään.
Elämyksen kruunasi käynti Islannin ainoassa valasmuseossa.
Näitä viuhkoja kutsutaan hetuloiksi. Niiden avulla valas siivilöi merestä planktonia ja pikkukaloja.
