Amos Rexin uusimmat näyttelyt pysäyttävät ja pakottavat kohtaamaan

Anna Estarriolan ja Enni-Kukka Tuomalan teokset Helsingin Amos Rexissä ovat kuin peilejä, joista on uskallettava katsoa sisimpäänsä. Ja toiseen ihmiseen.

Pitäisi käydä museoissa useammin yksin. Tämä jäi päällimmäisenä mieleen viimeviikkoisesta Amos Rex -visiitistä. Olin paiskinut töitä hullun lailla monta päivää putkeen ja syöksyin Lasipalatsiin mieli hiukan ylikierroksilla. En olisi jaksanut olla sosiaalinen kenenkään kanssa. Amos Rexissä jouduin kuitenkin haastamaan näkemyksiäni ja ajatuksiani monta kertaa. Se tuntui virkistävän tervetulleelta.

Lähtisitkö vieraan ihmisen kanssa empatiakammioon?

Enni-Kukka Tuomalan Expanding Empathies (2.4.–31.8.) tarttuu uhanalaiseen taitoon, jonka puute näkyy tällä hetkellä vahvasti muutaman valtionjohtajankin toimissa. Empatiakyvyn puute lienee oleellinen syy maailman nykyiseen sekasortoon: päätöksiä tehdään diktaattorimaisesti omaa napaa tuijottaen eikä edes yritetä asettua toisten asemaan.

Expanding Empathies -näyttelyn pääteos on jättimäistä foliopalloa muistuttava huone, joka pysyy kasassa ylipaineen avulla. Ideana on, että kaksi toisilleen vierasta ihmistä suljetaan Empathy Echo Chamber -teoksen sisään noin 20 minuutiksi. Ajatus tuntuu yhtä aikaa kiehtovalta ja vähän ahdistavalta: entä, jos en yhtään pidäkään "huonekaverista"? Enkä ole ainoa empijä: viereeni ilmestyvät ystävykset kysyvät oppaalta, voisivatko mennä teoksen sisään kahdestaan. Se ei ole kuitenkaan teoksen lähtökohta. Tarkoitus on kohdata sisällä nimenomaan uusi ihminen. Luulemme tekevämme tätä päivittäin, vaikka oikeasti vaellamme ihmisjoukossa katse kännyköihin ja itseemme käpertyneenä.

Uskallatko katsoa toista silmiin?

Siinäpä haaste. Nykyihminenhän pyrkii pikemminkin välttelemään katsetta. Jos erehdyn bussissa vilkuilemaan vastapäätä istuvaa matkustajaa vahingossa liian pitkään, ensimmäinen ajatus on paniikinomainen "pitääkö tuo minua hulluna". Amos Rexin empatiakammiossa ensimmäinen tehtävä on katsoa ventovierasta ihmistä silmiin 2 minuutin ajan. Ajan alkamisesta ja päättymisestä ilmoitetaan valomerkillä.

Saan seurakseni ulkomaalaisen, noin kolmekymppisen naisen. Asetumme istumaan vastakkain ja alamme katsoa toisiamme silmiin. Aluksi se on yllättävän vaikeaa. Katse harhailee, hymyilyttää. Sitten rentoudumme ja ikään kuin hyväksymme, että tässä sitä nyt istutaan vaiti kahdestaan. Jotain liikuttavaa ja levollistakin hetkessä on. Voi vain levätä toisen silmissä, vaikka ei tiedä ihmisestä mitään.

Kun aika on kulunut, käymme läpi neljä meille valmiiksi annettua kysymystä. Kerromme toisillemme mielikuvista ja ajatuksista, joita toisesta on pelkän katseen ja kohtaamisen perusteella syntynyt. Pohdimme nähdyksi tulemista ja omaa roolia muiden ihmisten keskellä. Keskustelu etenee yllättävän luontevasti, vaikka käymme sen englanniksi. Nainen kertoo olevansa kotoisin Pekingistä, mutta asuvansa työnsä vuoksi Norjassa.

Vaikka tapaan toimittajan työssäni usein uusia ihmisiä, tässä kohtaamisessa on jotain erityistä. Ehkä se johtuu siitä, että kummallakaan meistä ole mitään etukäteen asetettua missiota. Kunhan pysähdymme ja olemme läsnä.

Kuinka paljon ajatuksia mahtuu pään sisään?

Tykkään teoksista, jotka eivät aukene ensivilkaisulla. Kataloniassa syntynyt ja Suomessa asuva Anna Estarriola osaa luoda taidetta, joka tarjoaa kontrasteja ja haastaa katsojansa. Estarriolan Staged Circumstances and Piles of Things (2.4.–31.8.) käsittelee tuttuja asioita eri näkökulmista, zoomaa välillä ihan lähelle ja erkaannuttaa sitten kauas. Teokset on suunniteltu myös teknisesti taitavasti: niissä on liikettä, ääntä ja kolmiulotteisuutta.

Emerging thoughts on mainio esimerkki oivaltavuudesta. Teos koostuu valtavasta villamyssystä, jonka takaosasta pääsee kurkistamaan pipon sisään. Sisällä on liuta päitä, jotka kuiskivat ja keskustelevat hiljaa keskenään. Miten mainio tapa kuvata mielipiteiden ja ajatusten kakofoniaa: sekä omassa päässä että ympärillä.

Mitä meistä jää jäljelle?

Monessa teoksessa Anna Estarriola on heittänyt itsensä likoon. Näyttelyssä nähdään muun muassa taiteilijan oma iho satakertaiseksi kuviomatoksi suurennettuna tai hänen kuvitteelliset tuhkansa polttohautauksen jälkeen, tosin glitterhileeksi muutettuna. Moni tavalliselta veistokselta tai kuvalta ensin vaikuttava teos herää henkiin: esimerkiksi tuo yllä oleva ihmisen pää hengitti.

Tykkään usein tutkailla näyttelyn teoksia ensin itsekseni ja lukea vasta sen jälkeen varsinaiset esittelytekstit. Tässä näyttelyssä taktiikka oli erityisen toimiva ja antoi aina jonkun uuden oivalluksen.

Kelpaisinko minä alttaritauluun?

Jokainen meistä lienee nähnyt Etelä-Euroopan lomareissuillaan niitä pikkuruisia katualttareita, jotka esittävät usein Neitsyt Mariaa. Estarriolan alttarin sisällä on sen sijaan pieni videoruutu, jossa tavallisen oloinen rouva kuorii perunoita. Näky on arkisuudessaan paljon lohdullisempi kuin mahtipontisten kirkkojen etäiset jumalhahmot.

Mikä on lopulta tarpeeksi?

Näyttelyn suurin teos kantaa nimeä Piles of Things, ja sitä se tosiaan on. Ihmisten rakentamat tavarakasat kohoavat taivaisiin ja muistuttavat pakonomaisesta taipumuksestamme hamuta aina lisää. Mitä korkeammaksi röykkiö nousee, sitä vaikeampi on saada pysymään elämä kasassa. En liene ainoa, joka tähän samaistuu.

Kuinka pitkälle kontrollin voi viedä?

Moment-teoksessa ihmishahmo on pysäytetty hankalalta vaikuttavaan asentoon. Tyyppiä lähestyvät toukat, jotka tuntuivat omaan silmään jotenkin irrallisilta ja väkinäisiltä. Pelkkä pysäytyskuva ihmisestä olisi riittänyt. Tykkäsin teoksen värimaailmasta ja valaistuksesta: huone on kuin laboratorio, jossa ulkopuoliset pääsevät tutkimaan täydellisen liikesarjan yksityiskohtia. Teoksessa pohditaankin ihmisen tarvetta kontrolloida kaikkea itsessään ja ympärillään. Yhtä lailla tämä voisi edustaa somekilpailua. Kuinka erikoisiin asentoihin meidän on vielä venyttävä huomiota saadaksemme? Ja miksi?

Miksi emme osaa enää keskustella?

Jos jokin tässä ajassa ahdistaa, niin se on järkyttävän huono keskustelukulttuuri. Joka kerta, kun törmään eri somekanavissa ihmisten saamiin vihaviesteihin, voin melkein fyysisesti pahoin. Tuntuu käsittämättömältä, että tällaiseen umpikujaan on päädytty. Missä vaiheessa toisen ihmisen kuuntelemisesta ja ymmärtämisestä tuli näin vaikeaa?

Teemaa pohtii myös Estarriolan videoinstallaatio, jossa voi seurata erilaisia kommunikaatiotilanteita. Taustalla olevalla näytöllä keskustelijat vaihtuvat. Heidän kanssaan juttelee hahmo, joka näyttää ensin pöydän ääreen asettuneelta oikealta ihmiseltä. Lähempi tarkastelu paljastaa, että puhuvan pään kohdalla onkin videonäyttö. Teos näyttää silti hätkähdyttävän aidolta ja kolmiulotteiselta. Yksi näyttelyn parhaimmista, sanoisin.

P.S. Tässä oli vain osa teoksista! Parhaan käsityksen näistä saa livenä, sillä monet ovat interaktiivisia.