7 tunnin lounas maailman parhaimmaksi valitussa ravintolassa

Juhlistimme kaverin tasavuosia Espanjan Gironassa ja kolmen Michelin-tähden El Celler de Can Rocassa, joka on valittu kahdesti maailman parhaaksi ravintolaksi. Oliko kokemus hintansa väärti?

Ihmisen perusasetus lienee sellainen, että uutta on aina koettava. Jos viisivuotissynttäreillä ohjelmanumeroksi riitti vielä onginta, viisikymppisenä pelataan kovemmilla panoksilla. Tässä tapauksessa juhlien onnistuminen vaati kahdeksan ihmisen aikataulujen yhteensovittamista, lennot Barcelonaan, siirtymisen Gironaan ja pöytävarauksen huippuravintolasta. Viimeksi mainittu olikin prosessin haastavin rasti.

Onneksi ruokaa rakastavan synttärisankarin liikkeet ovat nopeat kuin kolibrilla: Mikko Ville onnistui lopulta jallittamaan meille lounasvarauksen kolmen Michelin-tähden El Celler de Can Rocaan. Ravintolan varauslistat aukeavat joka kuukauden ensimmäisenä päivänä keskiyöllä, jolloin uusia pöytävarauksia otetaan vastaan 11 kuukaudeksi eteenpäin. Yleensä varaukset täyttyvät muutamassa minuutissa. Niin kävi nytkin, mutta Mikko Ville onnistui saamaan meille lopulta pöydän jonotuslistan kautta. Varauksen yhteydessä oli annettava luottokortin numero. Jos asiakas tekee oharit ja jättää perumatta varauksen, kortilta veloitetaan 100 euron maksu jokaista ruokailijaa kohden.

Mielenkiintoinen detalji oli vielä sekin, että pöytävaraus piti vahvistaa uudelleen 10 päivää ennen h-hetkeä. Jos tämä olisi jäänyt tekemättä, olisimme menettäneet varauksen.

Tässä alkumaistiaisiksi Youtubesta bongattu video, joka kuvastaa aika hyvin El Celler de Can Rocan tunnelmaa:

Mikä ihmeen El Celler de Can Roca?

Ensimmäisen kerran törmäsin El Celler de Can Rocaan Netflixin Chef's Table -ohjelmassa. Vaikutuin intohimosta, jolla Joan, Joseph ja Jordi Roca ovat rakentaneet ravintolaansa. Gironassa varttuneet veljekset ovat seuranneet alalle äitinsä, Montserrat Fontanén jalanjäljissä. Äidin pyörittämä Can Roca toimii yhä Gironassa.

Vuonna 1986 perustetulla El Celler de Can Rocalla on kolme Michelin-tähteä ja se on valittu vuosina 2013 ja 2015 maailman parhaaksi ravintolaksi (The Worlds 50 best restaurants). Toista sijaa se on pitänyt ravintolalistauksessa vuosina 2011, 2012, 2014 ja 2018.

Veljeksillä on selkeä työnjako. Joan on main chef eli vastaa ruokalistojen suunnittelusta. Viinit ovat Josephin vastuulla, ja Jordi on tullut tunnetuksi mestarillisena jälkiruokakokkina.

El Celler de Can Rocan sijainti ja yhteydet

Ravintola löytyy osoitteesta Carrer de Can Sunyer 48. Useimmat asiakkaat saapuvat Gironaan todennäköisesti Barcelonan suunnasta. Kätevintä on napata juna: matka kestää junasta ja pysähdyksistä riippuen 40 minuutista puoleentoista tuntiin. Meidän lento oli niin myöhään Barcelonassa, että seuraava juna olisi mennyt vasta aamulla. Koska olimme buukanneet jo tuloillaksi yön Gironan hotellista, nappasimme Timpan kanssa lentokentältä überin: kyyti maksoi 150 euroa. Juna olisi toki tullut halvemmaksi. Muu porukka tuli Gironaan vasta seuraavana päivänä ja maksoi kyydistä muistaakseni alle 20 euroa per henkilö.

Ravintolan pukukoodi

Celler de Can Rocassa ei ole varsinaista pukukoodia, mutta ravintolan sivuilla muistutetaan, että esimerkiksi miehillä olisi hyvä olla pitkät housut ja kunnon kengät (ei siis sortseja ja sandaaleja). Yleisohjeena voisi pitää smart but casualia. Ravintolan tunnelmakin on rento mutta hyvällä tavalla hienostunut. Sisustuksessa on hyödynnetty kodikasta puuarkkitehtuuria ja isoja ikkunoita, joista luonnonvalo tulvii sisään. Sisäpihan patiolla kelpaa nautiskella drinkkejä.

Aloitus: kupissa Rocan veljekset

Yllätyksellisyys leimaa El Celler de Can Rocan gastronomiaa. Se kävikin selväksi heti ensimmäisen annoksen kohdalla: eteemme tuotiin pieni valkoinen astia, jonka pohjalle kaadettiin kolme eri liemikerrosta. Ensin pohjalle muodostui Joan Rocan kasvojen profiili, seuraavaksi Josephin hahmo ja lopulta nuorimman veljen, Jordin kuva. Hauska yksityiskohta oli, että jokainen heistä oli suunnitellut oman "liemensä". Astia on todennäköisesti tehty 3D-tulostusta hyödyntämällä.

Show käyntiin 17 alkupalalla

El Celler de Can Rocassa on tarjolla keskiviikosta lauantaihin kaksi kattausta per päivä. Molemmat pitävät sisällään samat maistelumenut, joista me valitsimme sen laajemman, The Feast Menun. Etukäteen nauratti, kun netissä joku vinkkasi, että ruokailuun kannattaa varata 5–7 tuntia. Eihän kukaan voi lounastaa niin kauan!

Aika alkoi tuntua realistisemmalta, kun tarjoilija kertoi, että 17 alkupalalla aloitellaan. Kaikkiaan määrä nousi pääruokineen, keittiömestarin välitervehdyksineen ja jälkiruokineen 32 annokseen.

Pipetillä ja pinseteillä luotuja taideteoksia

Vaikka alkupalojen määrä kuulosti hengästyttävältä, valtaosa niistä oli pikkuruisia suupaloja. Yhteistä annoksille oli yksityiskohtainen tarkkuus, kuten tuossa yläkuvan annoksessa, joka oli kuin pieni metsä puineen, kukkineen ja sienineen. Jokaisen annoksen tarjoilija esitteli etukäteen. Jos joku seurueestamme sattui olemaan juuri vessareissulla, hän sai pöytään tultuaan esittelyn vielä erikseen.

Emme halunneet nähdä ruokalistaa etukäteen, mutta saimme sen muistoksi lounaan jälkeen. Tosin sanottava on, että vaikka olen tässä kuluneen viikon aikana yrittänyt tutkia listaa suurennuslasin ja sanakirjan kanssa, osa annosten nimistä ja sisällöistä on yhä hepreaa. Siksi olen jättänyt tähän postaukseenkin annosten nimet suosiolla englanniksi, sillä käännettynä ne vaikuttavat vielä utopistisemmilta. Planktonimoussea ja sitä rataa.

Tässä ei ole myöskään kaikkien annosten kuvia: valitsin mukaan setistä vain kauneimmat ja mieleenpainuvimmat. Menu oli kala- ja äyriäisvoittoinen.

Alkupaloja oliivi-bonzaipuussa

Ehdottomasti parasta El Celler de Can Rocassa on annosten visuaalinen innovatiivisuus. Jo alkupalojen aikana tunnelma oli kuin lapsella jouluaattona: huomasin oikein odottavani, että millainen paketti seuraavaksi kannetaan pöytään. Ja tulihan niitä: muun muassa tuo yläkuvassa oleva oliivi-bonzaipuu, jonka oksilta saimme poimia jäädytetyt oliivinmuotoiset alkupalat. Ne maistuivat aivan suolaiselta jäätelöltä.

Valtava määrä raaka-aineita ja valmistustekniikoita

Jo alkupalojen aikana kävi selväksi, miten kunnianhimoista ruoanlaitto on tällä tasolla. Erilaisia ainesosia ja valmistustekniikoita oli jo yksittäisissä annoksissa sellainen määrä, että oma marina kotikokkailun työläydestä alkoi vähän nolottaa. Myös Michelin-ravintoloiden hintatasoa on tämän jälkeen hiukan helpompi ymmärtää (siitä lisää tuolla alempana).

Joseph Rocan viiniparitukset

Alallaan useasti palkittu Joseph Roca on saanut mestarin maineen viiniasiantuntijana ja erityisesti oikeiden makuparien yhdistämisessä. Tämä kävi kyllä ilmi lounaallakin. The Feast Menun viinipakettiin sisältyi laskujeni mukaan 19 kaatoa. Useimmat näistä olivat toki pieniä suullisia eli ei täältä sentään hirveässä tuiterissa tarvinnut lähteä.

Nyt aletaan olla makuhermojen ytimessä

Kun pöytään kannettiin kaunis ja eri väreissä hehkuva langustiini (yllä), oli helppo päätellä, että pääruokien taivasta lähestytään. Makumaailma oli täydellinen! Sama meno jatkui, kun eteen ilmestyi halkaistua lautasta muistuttava kattaus. Ensin huomio kiinnittyi munkkipötkylää muistuttavaan herkkuun ja luulin jo, että olemme siirtyneet jälkiruokaan. Molemmilla lautasilla oli kuitenkin ankkaa eri muodoissaan, kastikkeilla aateloituna. Ihana makean, rapean ja suolaisen yhdistelmä! Annoksen kanssa tuli kolme eri viinitilkkaa: tuo keskimmäinen juotiin kahden annoksen puolivälissä.

Myönnettävä on, että tässä vaiheessa aloin olla vähän huolissani tulevasta annosmäärästä. Ruokia kannettiin pöytään sitä tahtia, että menin jossain vaiheessa laskuissa sekaisin. Vatsa yritti morsettaa, että ellei tämä pian lopu, tilanne alkaa olla tukala.

Vanhan kirjan makuinen väliannos

Enpä ole ennen pohtinut, miltä kirja maistuu. Tuoksu on kyllä tuttu. Sellainen vähän pölyinen ja ullakkomainen kirjastoreissu silmät suljettuina. Pääruokien ja jälkiruokien välissä meille tarjoiltiin simpukan muotoinen keksi, jonka vieressä oli tekstillä kirjailtuja lastuja. Tarjoilija kertoi, että joukkoon oli uutettu makua ja tuoksua vanhoista kirjoista. Kattauksen mukana tuli pöytäkoristeeksi argentiinalaisen Manuel Puigin Särkyneen sydämen tango (Poquitas Pintadas), joka on vuodelta 1969.

Annos oli maultaan todella mieto ja toimikin loiventajana vahvan pääruoan ja sitä seuraavien jälkiruokien välillä.

Jordi Roca on jälkkärinero: suukkoja illallisella

Muistan, että Chef's Tablen Celler de Can Roca -jaksossa minua kosketti eniten Rocan kuopuksen tarina. Veljiään yli kymmenen vuotta nuorempi Jordi kertoi tunteneensa itsensä perheessä usein ulkopuoliseksi. Isoveljet johtivat ravintolaa ja Jordi oli perheen mustalammas, joka teki, mitä muut käskivät. Asetelma muuttui, kun Jordi oivalsi todellisen intohimonsa: jälkiruoat. Ja siinä Jordi on todella viime vuosina loistanut. Annokset ovat yllättäviä ja kaikin tavoin rajoja rikkovia.

Ensimmäisenä jälkkärinä saimme lautasellisen suukkoja, joista jokaiset huulet maistuivat tietysti erilaiselta. Ja tämä oli vasta alkua...

"Tarjoilija, pöydälläni tanssii pieniä vihreitä ihmisiä"

Juuri, kun ajattelimme, että lounas alkaa olla loppusuoralla, meille ojennettiin virtuaalilasit. Linssit muuttivat pöydän interaktiiviseksi näyttämöksi ja meidät sen osaksi: sormenpäistämme tuprutti savua ja pöytä täyttyi pienistä vihreistä ukoista, jotka tanssivat (tiedän, miltä tämä kuulostaa...). Laskiessani käteni pöydälle näytti kuin miniatyyrihahmot olisivat sambanneet kämmenelläni. Kun siirryimme syömään eteen tuotuja suklaakuulia, pöydän yllä räjähteli kuin uudenvuoden ilotulituksessa. Hämmentävää meininkiä.

Toki aina, kun mukana on tekniikkaa, jonkunlaista bugia tapahtuu. Minunkin lasini lakkasivat välillä toimimasta ja tarjoilijan piti käydä buuttaamassa ne. Ideana tällainen loppunäytös oli silti mahtava ja toteutus virtuaalilaseilla pääosin loistava eli kyllä tässä paljon mahdollisuuksia on.

"Oliko tänne tilattu yksi maailmanpyörä?"

Viimeinen jälkiruoka kannettiin pöytään maailmanpyörän kyydissä. Sitä siirryimme syömään ravintolan baarin puolelle, jotta henkilökunta pääsi siivoamaan pöytiä seuraavaa kattausta varten. Tämäkin siirtymä hoidettiin tosi sulavasti eikä tuntunut siltä, että meitä olisi haluttu häätää pois.

Joan Rocan yllätys ja visiitti keittiön puolelle

Liki seitsemän tuntia kestänyt lounas huipentui Joan Rocan vierailuun ja poseerauksiin synttärisankarin kanssa. Yllätykseksi koko kahdeksan hengen seurueemme pääsi vielä tutustumiskierrokselle keittiön puolelle. Oli huikeaa seurata vierestä, kuinka keittiössä valmisteltiin tuttuja annoksia seuraavaa kattausta varten.

Täällä selvisi sekin, miten tunteja kestäneen elämyksen toteuttaminen on ylipäätään mahdollista: tarjoilija kertoi, että keittiössä on töissä kolmekymmentä ihmistä ja salin puolella pyörii tarjoilijoita saman verran. Tämä tarkoittaa sitä, että 60-paikkaisessa ravintolassa jokaista asiakasta varten työskentelee yksi ammattilainen.

Eipä onnistuisi Suomen työvoimakustannuksilla moinen!

Mitä lysti maksoi ja kannattiko se?

Sitten päästään osuuteen, jota olette ehkä jo odottaneetkin: hintaan. Menu Festival maksoi 286 euroa ruokailijalta ja 19 juoman viinipaketti 141 euroa. Päälle tuli vielä 10 % vero.

Eihän tällaisia summia pystyisi joka viikonloppu maksamaan, mutta henkisesti olin jo varautunut korkeampaankin summaan. Kun kävin jälkikäteen googlaamassa 50 maailman parhaan ravintolan hintoja, paljastui, että aika samoissa mennään monen muun eurooppalaisen Michelin-paikan osalta. Suomeen verrattuna selkein ero on juomapakettien hinnoissa: viininviljelijöiden maissa hinnat ovat ravintoloille huokeammat.

Arvaan, että monen mielestä tällaisten summien pulittaminen ruoasta on sulaa hulluutta. Ehkä onkin, mutta meidän porukan mielestä El Celler de Can Roca oli kyllä jokaisen euron väärti. Kokemus, jonka muistamme varmasti loppuelämämme.

Viime päivinä on tosin palattu nöyrästi hernekeiton ja makaronilaatikon pariin.