28 vuoden purjehduksen haikea päätös – veneestä luopuminen

Jokainen matka päättyy joskus. On aika hyvästellä meidän perheen lomakoti.

Muistan, että ihastuimme siihen heti. Oli aurinkoinen kesäpäivä vuonna 1992, kun äiti ja isä purjehtivat uuden perheenjäsenen Paraisilta Raision Hahdenniemeen. 28-jalkainen Nordship tuntui valtavan kokoiselta huvipurrelta aiempaan veneeseemme verrattuna. Sisätiloissa mahtui oikein seisomaan ja vessakin oli yllättävän tilava. Takakajuutasta tuli nopeasti minun ja 7-vuotiaan siskoni suosikkipaikka. Tosin taisin 17-vuotiaan etuoikeudella buukata sen usein itselleni ja silloiselle poikaystävälle.

Tanskalaisvalmisteinen vene ristittiin MarieLinaksi meidän tyttärien toisten nimien mukaan (olen Sanna Mari, sisko Kaisa Elina).

Vaikka isä on ollut aina veneidemme vastuullinen kippari ja kapteeni, me muutkin olemme oppineet siinä sivussa purjehduksen perustaidot. Eniten se on kasvattanut kärsivällisyyttä: tämä ei ole hätäisten laji. 50 kilometrin matka näyttää merikortilla pieneltä siivulta, mutta ottaa hyvälläkin tuulella monta tuntia. Merellä olosuhteet voivat myös muuttua hetkessä. Aurinkoinen päivä saattaa kääntyä silmänräpäyksessä raivoisaksi myräkäksi, jolloin keula hakkaa vaahtopäisiin aaltoihin ja purjeita on reivattava pienemmäksi. Yhtä lailla navakka puhuri voi hävitä keskellä ääretöntä ulappaa olemattomiin ja tehdä merenpinnasta aaltoilevaa silkkiä. Savusumukin on koettu. Silloin veneen ympäröi seinämäinen usva, eikä eteen näe metriäkään. On suunnistettava pelkällä kompassilla ja toivottava parasta.

Kaikesta on silti aina selvitty.

2000-luvun alussa miehistö kasvoi: Anni syntyi kesäkuussa 2003 ja pääsi purjehdusreissulle jo ensimmäisenä kesänä. Seuraavana vuonna toisillekin pienille pelastusliiveille tuli käyttöä, kun velipoika pinnisti maailmaan. Mietin juuri näitä vanhoja valokuvia selatessa, miten mahtava juttu on, että molemmat lapset ovat saaneet kokea venekesiä. Toki kahden vauhdikkaan tenavan touhut pienessä paatissa koettelivat välillä kaikkien hermoja. Veikkaan, että Turun Aurajoen vierasvenesatamassa muistellaan edelleen yötä, jolloin eräs uhmaikäinen heräsi kesken unien ja sai hillittömän raivokohtauksen. Silloin oli vähällä, etten napannut rannasta taksia ja ajanut koko revohkan kanssa kotiin.

Rutkasti enemmän on ollut kuitenkin hyviä hetkiä. Onkimista papan kanssa, puksupaatin ja muksujen uittamista veneen perässä, suppaamista, mamman lettukestejä, synttärijuhlia, riippukeinussa köllöttelyä, korttipelejä, rantasaunojen iltalöylyjä ja luonnonsaarissa leikkimistä. Kiireetöntä yhdessäoloa ja jutustelua.

Yksi tärkeä miehistön jäsen on tässä. Laivakissa Essi on tottunut merenkävijä. Se on torkkunut kaikessa rauhassa kajuutassa silloinkin, kun olemme luovineet navakassa sivutuulessa kahdeksan solmun vauhtia. Essi muistelee todennäköisesti vieläkin lämmöllä kesän 2011 purjehdusta Kustavin Pirisholmiin. Laivakissa innostui saaresta niin, että päätti karata sunnuntai-iltana lähdön hetkellä. Etsimme kuusihenkisen miehistön voimin kissaa jokaisesta kallionkolosta ja niemennotkelmasta tuntikausia. Turhaan. Illan hämärtyessä oli pakko luovuttaa, jättää karkulaiselle saareen ruokaa ja pyytää mökkiläisiä ilmoittamaan havainnoista. Soitto tulikin heti seuraavalla viikolla. Seikkailija odotti saaressa muina naisina, eikä edes yrittänyt esittää olevansa pahoillaan, kun äiti ja isä hakivat sen kotiin.

Kun isä keväällä ilmoitti veneen myyntiaikeista, taisimme olla kaikki hiukan shokissa. Tiesin, että tämä päivä tulee eteen jossain vaiheessa, mutta silti se yllätti. Harmitti, että olemme ehtineet viime vuosina vesille niin harvoin. Kun arki pyörii parin tunnin ajomatkan päässä lapsuudenkodista ja töitä on paljon, viikonloppuisin tekee mieli laiskotella vain kotona.

Veneen kevätkunnostuksessa ja talvitelakoinnissa on valtava homma. Päävastuun siitä on kantanut aina kippari itse. Myös merellä iskä on viettänyt aikaa ruorin takana ylivoimaisesti eniten. Huolehtinut, että pääsemme turvallisesti satamaan. Herännyt yöllä tarkistamaan lepuuttajia ja köysiä silloin, kun tuuli on yltynyt. Maksanut kaikki veneen ylläpitokustannukset.

Vaikka purjehdus on ollut tärkeä osa sukumme perinteitä aina ja iskä on veneillyt pikkupojasta asti, rakas harrastuskin voi muuttua ajan myötä työlääksi. Ja kun jostakin tulee liian raskasta, se ei ole enää niin lystiä.

Ruokahuolto ja veneen sisätiloista huolehtiminen ovat ovat jääneet äitin kontolle, vaikka toki olemme yrittäneet jeesata mukana ollessamme. Kokkaaminen ahtaissa tiloissa on omanlaisensa palapeli. Vaikka Nordshipissäkin on hyvä kaasuhella, veneessä ei kannata paljon lihapatoja haudutella. Ja turhaa se olisikin: merellä yksinkertaisin ruoka maistuu aina parhaalta. Uutta perunaa ja tilliä, nuotiomakkaraa, Nauvon savustettua lohta, aamukahvit kannella auringonsäteiden lämmittäessä.

Purjehduskesiin liittyy myös monia perheen käännekohtia. Kun äitillä todettiin vuonna 2013 rintasyöpä, diagnoosi säikäytti meidät kaikki. Sairastuminen oli konkreettinen muistutus elämän rajallisuudesta: tämä reissu ei kestä ikuisesti. Toisaalta juuri se sai oivaltamaan, ettei mitään kannata siirtää tuonnemmaksi.

Kun syöpähoidot olivat ohi, äiti kävi ostamassa ukulelen ja opetteli soittamaan sitä Youtube-videoiden ja nuottikirjojen avulla.

Uke on soinut siitä lähtien kaikissa satamissa.

Veneestä luopumiseen liittyy haikeutta, koska se on ollut niin iso osa meidän perheen identiteettiä. Viimeksi eilen mietin kaikkia Turun saariston kauniita luonnonpoukamia ja hyvän tunnelman vierasvenesatamia, joihin en välttämättä enää koskaan palaa. En voi, koska ei ole venettä. Toki yhteysaluksilla ja losseilla pääsee kiertämään saaristoa yllättävän hyvin, mutta rantautuminen ei tunnu samalta kuin purjeveneellä. En voi nukahtaa enää takakajuuttaan laineiden liplatusta kuunnellen tai herätä aamulla siihen, että isä keittelee etukajuutassa kahvia ja availee ulkotilan pressua.

Onneksi hetket on taltioitu sadoiksi valokuviksi mielen kovalevylle. Muistan, miltä auringonlaskut näyttävät Berghamnin korkeimmalla kukkulalla. Muistan Maarianhaminan vilkkaan itäsataman, Jurmon purppuraiset kanervamatot ja Aspön rantasaunan pehmoiset löylyt. Tiedän, että meri näyttää Airistolla usein siniseltä, mutta muuttuu Röölän kapeassa suntissa syvän vihreäksi ja pilvisellä säällä joka paikassa harmaaksi. Merituuli on sen sijaan aina samanlainen: se tekee ihon nahkeaksi ja hiukset takkuiseksi, mutta puhaltaa yleensä pois kaikki huolet.

Ja onhan se toisaalta niinkin, ettei vanhassa voi roikkua ikuisesti. Sillä mitä muuta elämä on kuin luopumista: ellei sitä tee, ei voi saada mitään uuttakaan tilalle.

Luulen, että MarieLina on tyytyväisin. Se pääsi viime torstaina kuorma-auton kyydissä makeampiin vesiin, Näsijärvelle. Onnea uudesta perheenjäsenestä ja mahtavia seikkailuja, Vironmäen perhe!