Tämän takia matkoja varataan

Tämän takia matkoja varataan

Kuinka monta päivää vielä? kysyvät lapset aamuisin. Ja sitten laskemme.

Tätä kirjoittaessa on pimeää. Ja niin varmasti lukiessakin. Päivät alkavat ja loppuvat tihkusateessa. Yhtenä aamuna näin keittiön ikkunasta pienen viirun aurinkoa ja jo ilahduin, mutta valo ehti sammua ennen kuin sain ikuistettua hetken kameralle.

Tiedän ihmisiä, joiden mielestä marraskuu on tunnelmallinen. En kuulu heihin, mutta yritän kovasti nähdä kaamoksen hyvät puolet. Ei tarvitse sheivata säärikarvoja. Saa rauhassa masentua. Syödä suklaata, itkeä viltin alla ja imeä punaviiniä kuin tuttipulloa. Välillä ryhdistäydyn. Kaivaudun korsustani Rokan Anttina, käännän kirkasvalolamput täysille, tykitän vitamiineja ja kahvia suoraan suoneen, läpsin itseäni kasvoille ja laulan ääneen. Herää nyt jo, perkele!

Mikään ei silti lohduta niin kuin puolustusvoimista tuttu kirjainpari, loman odottajan voimasana: TJ.

Eilen TJ oli 19, tänään 18, huomenna enää 17. Vain pari viikkoa matkaan. Olemme maksaneet itsemme kipeäksi tulevasta Meksikon-reissusta, mutta se kantaa hedelmää jo nyt. Oikeastaan tämä vaihe on kaikkein paras: tuntuu hiukan samalta kuin vastarakastuneena. Mahanpohjassa kutittaa kivasti, syöminen unohtuu, ajatukset karkailevat palmun alle. Liikennevaloissa hymyilen itsekseni. Töistä tullessa sovitan bikineitä.

Lapset ovat ajautuneet samaan euforiaan. Aina, kun Mordor uhkaa laskeutua yllemme, alamme puhua Karibianmerestä ja tortilloista. Enää pari viikkoa. Kyllä tämän jaksaa vaikka päällään seisten, lohdutan esikoista, joka rämpii joka aamu bussipysäkille varttia vaille kahdeksan.

Jopa lomaltapaluu tuntuu täältä katsoen lohdulliselta. Päivät ovat jo silloin vähän pidentyneet, kevät on aavistuksen lähempänä. Lumi voi jo valaista tienoon.

Insert Insert

sanna image
sanna