Sininen hetkeni Levillä

Viime viikonloppuna lensin etelän kaaoksesta tähän maisemaan. Se tuli tarpeeseen.

Salaa olin tietenkin toivonut, että pääsisin laskemaan Levillä talven ensimmäiset mäet. Lumitykit pöllyttivät rinteitä yötä myöten, mutta hiihtohissit pysyivät avajaisissa vielä kiinni. Luontoa ei niin vain määräillä. Tänä viikonloppuna siellä pohjoisessa on toinen meininki, ja hyvä niin: maailmancupin järjestäminen on pienelle kylälle iso juttu.

Perillä ymmärsin, että rauhallinen tunturivaellus olikin lopulta paras vaihtoehto. Elämä on ollut koko syksyn sellaista matalalentoa, että olin pysähdyksen tarpeessa.

Minut tuntevat tietävät, että olen sosiaalisesti varsin vilkas otus. Innostun helposti, suunnittelen uutta, haalin liikaa tekemistä, notkun aina somessa ja suutun itselleni, jos en saa pysymään koko palettia kasassa. Vaikka sitähän elämä juuri on: mission impossible, liian iso kakku liian pienessä vuoassa. Aina osa tavarasta valuu reunan yli.

Onneksi aika ajoin tulen tolkkuihini. Silloin iskee vastareaktio: vetäydyin murjottamaan omiin oloihini, enkä vastaa viesteihin tai puheluihin. Hakeudun paikkoihin, joissa saan olla yksin. Yleensä metsään.

Niin kävi nytkin. Olin jo varannut paikan hotjooga-tunnilta, mutta jotenkin ajantaju meni auringonlaskua ja sinistä hämärää tuijotellessa. Rapsakan pakkaslenkin jälkeen istuin pitkään hotellin saunassa ja join kylmän oluen.

Parempaahan se oli kuin jooga.