Purjehdus sotahylkyjen ja miinojen keskellä, osa 2

Purjehdus sotahylkyjen ja miinojen keskellä, osa 2

1940-luvun lopulla veneilyyn liittyi jännitystä erityisestä syystä. Tervetuloa Unto-papan matkapäiväkirjaan!

Kun pappa ja mummu (Unto ja Aili Hämäläinen) lähtivät purjehtimaan ystäviensä kanssa Turusta Lontooseen 9.6.1948, kaikki oli pienintäkin yksityiskohtaa myöten mietitty. 15,5-metrinen vene, Lady Finn oli todettu valtamerikelpoiseksi ja varustettu monenlaisten sääolosuhteiden varalta. Kännyköistä, 3G:stä tai navigaatiojärjestelmistä ei tuohon aikaan tiedetty hölkäsen pöläystä, mutta radiolähettimet, kompassit ja merikartat olivat kovassa käytössä. Pimeällä suuntaa katsottiin myös tähdistä.

On uskomatonta ajatella, että toisen maailmansodan päättymisestä oli tuolloin vasta kolme vuotta. Se näkyi myös reitin varrella, kuten Tanskassa.

"Kööpenhaminan satama näytti ensi hetkestä tutulta, jotenkin suomalaiselta. Kuva oli puutteen ja pulan värittämä, haalistunut. Se näkyi ensiksi ihmisten pukeutumisessa. Lisäksi heistä pisti silmään syvä vakavuus, vieraita kohtaan jopa kylmyys ja epäluuloisuus."

Purjehtijat vankilaan?

Maisema muuttui vain rujommaksi, mitä lähemmäksi Saksaa ja Kielin kanavaa mummu ja pappa purjehtivat.

"Koko reitti Femer Beltin salmesta Kieliin on varsinainen vihreiden hylkypoijuvalojen merkitsemä sodan muistomerkki. Monet hylyt ovat yhä näkyvissä, laineet kuohahtelevat niiden ympärillä kuin valkoinen vaahtoseppel."

Kun Lady Finn saapui Kielin satamaan, vastassa oli ruostuneita ja puoliksi uponneita sotalaivoja, sekä univormuihin sonnustautuneita miehiä.

"Lähdemme kaupungille etsimään passitoimistoa saadaksemme maissakäyntiluvan. Emme saa sitä. Miehitysviranomaiset sanovat sen sijaan, että voimme saada 5–6 kuukautta vankeutta siitä, että olemme ylipäätään poistuneet alukseltamme ja kävelleet passitoimistolle omin päin. Passimme oikeuttaa meidät oleskelemaan vain Brittein saarilla, ei Saksassa. Meidän on lisäksi anottava erikoislupa Kielin kanavan kulkemiseen. No, vankeutta ei tule, mutta joudumme palaamaan veneelle odottamaan virkailijoiden yhteydenottoa."

Englantilainen rahtilaiva pelastaa

Kielin rujo olemus painuu Unto-papan mieleen. Matkapäiväkirjaan hän on kirjoittanut:

"Kuva, jonka Kielistä ja saksalaisista ennätämme saada, on masentava ja hiljaa järkyttävä. Raunioihin kyhättyjä asumuksia, puutetta. Siellä täällä näemme muutaman ruokatavarakaupan, kampaamon tai vihannesmyyntikojun. Eräällä torin tapaisella aukiolla naiset ostavat ruskeankeltaista, epämääräistä puuroa – ilmeisesti jotain voin korviketta – ja kantavat sitä rauniokoteihinsa kannuissa ja kulhoissa. Ihmiset ovat huonosti pukeutuneita, laihoja, lyötyjä ja säälittäviä."

Kaiken hämmästelyn keskellä luvat järjestyivät, ja matka jatkui 98 kilometriä pitkään Kielin kanavaan. Koska kanava on vain 162 metrin levyinen, purjehtiminen siinä oli melko hankalaa. Lady Finnillä kävi kuitenkin tuuri: englantilainen Elsie Beth -rahtilaiva lupasi hinata suomalaiset Kielin läpi Pohjanmerelle saakka.

"Se on meille oikea huvimatka. Pingotamme aurinkokatoksen ohjaussyvennyksen ylle, aterioimme sen alla ja juomme päiväkahvit. Maaseudulla Saksan kasvot paranevat huomattavasti. Kauniita ja hyvinvoivan näköisiä kyliä liukuu ohitsemme."

Sumua ja miinoja

Hinauskyyti ei ollut ainoa apu, jonka mummu ja pappa saivat Elsie Bethin ystävälliseltä miehistöltä. Englantilainen kapteeni antoi kartan, johon oli merkitty turvalliset meriväylät. Sotien jäljiltä Pohjanmerelle oli jäänyt lukuisia miinakenttiä, joiden sijainti oli vain isompien laivojen ja armeijan tiedossa.

Ensimmäinen etappi 530 kilometrin mittaisesta Pohjanmeren ylityksestä meni leppoisasti kirkkaassa ja lämpimässä säässä. Seuraava vuorokausi oli levottomampi: tuuli yltyi, jyrkät aallot keikuttivat venettä ja näkyvyys heikkeni.

"Äkkiä huomasimme, etteivät turvalliseksi tiedetyn väylän poijut ilmestyneetkään näkyviin. Tarkistimme kerta toisensa jälkeen mittauksiamme ja kompassilukemaa. Etenimme hitaasti. Aamun valjetessa yksi meistä kiipesi mastoonkin tähystämään. Mitään ei näkynyt. Missä olimme? Miinakentälläkö? Emme saaneet varmuutta, kumpaan suuntaan meidän olisi korjattava asemaamme, joten jatkoimme eteenpäin ja toivoimme parasta."

Eikä seikkailu kuulkaa tähän lopu. Lisää tarinaa ja kuvia seuraavassa postauksessa...

sanna image
sanna