Dokumenttisarja Pretend It's a City herätti ikävän hulluun New Yorkiin
Kallis, äänekäs ja likainen turistirysä, kuvailee Fran Lebowitz New Yorkia. Tämä sarja hymyilyttää: juuri noin ihana ja hulluhan New York on.
Miten virkistävää on tutustua amerikkalaiseen, jonka sanavarastosta löytyy muitakin ilmaisuja kuin valkaistuilla hampailla kiljahdetut Amazing! Awesome! ja OMG! I love it. Ennen Netflixin Pretend It's a City -dokumenttisarjaa en ollut kuullutkaan kirjailija Fran Lebowitzista. Nyt olen hänen suurin faninsa.
Oikeastaan koko dokkarin idea on pähkähullu. Martin Scorsesen ohjaamassa sarjassa suunvuoron saa seitsemänkymppinen Fran Lebowitz, jolla on mielipide joka asiasta. Yleensä se on suora ja kaunistelematon. 1970-luvulta asti New Yorkissa asunut Fran antaa tulla täyslaidallisen haisevista metroista, kännykkää toljottavista ihmisistä, turistihelvetti Time Squaresta, ylihinnoitelluista asunnoista ja taskuvarkaista. Kuvituksena sarjassa väläytetään eri aikakausien New Yorkia, mutta pääasiassa kuunnellaan valittavaa Lebowitzia. Ja miten herkullisen verbaalisesti hän kritiikkiä antaakaan. Franissa yhdistyvät älykkyys, häpeilemätön itseironia ja nauruhermoja kutkuttava huumorintaju. Lebowitz on kuin kulturellimpi versio Tuomas Kyrön luomasta Mielensäpahoittajasta. Ja niin paljon kuin Fran New Yorkia tylyttääkin, hän vannoo, ettei aio ikinä muuttaa pois (The New Yorkerissa oli muuten Franin mainio haastattelu koronavuodesta).
Vaikka sarjaa katsoessa muistin heti, minkä takia en mistään hinnasta haluaisi asua New Yorkin kaltaisessa miljoonakaupungissa, tunnistin rinnassa myös tutun kaipuun. Turistina olen saanut nauttia New Yorkin parhaista paloista ja olla täysin irrallaan hornankattilan todellisuudesta: järkyttävästä vuokratasosta, rikollisuudesta ja metroverkostoissa asuvasta rotta-armeijasta. Ensimmäisen kerran kävin New Yorkissa jo lukioikäisenä ja kuljin pää kenollaan pilvenpiirtäjiä ihmettelemässä. Edellisestä New Yorkin -visiitistä on yli viisi vuotta. Aivan liian pitkä aika.
Ikävässäni kaivelin vanhoja reissukuvia ja palasin hetkessä takaisin. Toivottavasti pian myös livenä.
Ai niin: jututin muutama vuosi sitten blogiin Yhdysvalloissa parikymmentä vuotta asuneen meikkitaiteilija Riku Campon, joka tietää kaiken myös New Yorkin arjesta. Juttuun pääset täältä...
P.S. Loppukevennykseksi Lebowitzin lausahdus, joka aiheutti vahvan samaistumisen ja nauratti:
"Lapsena rakastin kirjoittamista, mutta kun minulle alettiin maksaa siitä, huomasinkin vihaavani sitä. Olen tavannut eläissäni vain yhden kirjailijan, joka todella pitää kirjoittamisesta. Useimmat, jotka väittävät rakastavansa kirjoittamista, ovat huonoja kirjoittajia."
