Kiitos seikkailijasielusta, pappa!

Kiitos seikkailijasielusta, pappa!

Elämäni tärkein matka on tässä. Ilman Unto-pappaa ei olisi minua.

On asioita, joiden yhteyden ymmärtää vasta paljon myöhemmin.

Vuonna 1986 ei ollut vielä tämän oivalluksen aika. Olin 12-vuotias, kun isä tuli kertomaan, että Unto-pappa on kuollut. 69-vuotiaana, ensimmäisenä isovanhemmistani. En muista tapahtuneesta paljoakaan. Lapsena suru tahtoo jäädä leikin jalkoihin.

Toki pappa oli rakas. 12 vuoden aikana vietimme hurjan paljon aikaa yhdessä. Istuin usein papan vihreän Skodan kyydissä ajelemassa ympäri Raisiota, söin hänen kanssaan kilpaa mummun paistamia pannukakkuja ja kasvoin Remington-kirjoituskoneen naputuksen tahdissa. Pappa oli myös mukana, kun tein ensimmäisen etelänmatkani Espanjan Torremolinokseen ja matkustin Euroopan halki vanhalla hippibussilla.

Joitakin vuosia sitten löysin papan 1940-luvulla kirjoittamat päivä- ja leikekirjat. Kokemus oli todella järisyttävä. Siinä minä makoilin sohvalla ja luin, mitä kolmekymppinen pappa oli ajatellut itsestään, avioliitostaan ja työstään:

"15.5.1947. Tänään minut vihitään. Tiedän voittavani paljon. Annan kaiken tapahtua, tahdon sen tapahtuvan - ja kuitenkin minussa asuu yksilöllisyyteni ja vapaudenrakkauteni."

Tunnistan itsessäni paljon samoja piirteitä kuin papassa. Tiettyä levottomuutta ja yksinolon tarvetta, vaikka sosiaalinen päällisin puolin olenkin. Pappakin syttyi hyvästä huumorista, luovista ideoista ja ihmisistä, joissa yhdistyi seikkailunhalu ja yllytyshulluus. Tällaisille haaveilijoille arjen kestäminen on välillä vaikeaa.

Ihailen Unto-papan rohkeutta. Hän valmistui Viipurin Taidekoulusta loistavin arvosanoin, pääsi heti töihin mainospiirtäjäksi, ja pyöritti jo 21-vuotiaana omaa mainostoimistoa. Papan luovuus pantiin merkille myös rintamalla, jossa hänet pestattiin sotakirjeenvaihtajaksi ja valokuvaajaksi. Sodan jälkeen pappa julkaisi kolme romaania (Juurettomat, Isänmaan kauppiaat, Kannaksen valtateillä), teki puuveistoksia ja maalasi, sekä elätti perheen rakentamalla useamman talon. Hengästyttää jo ajatuskin! Siitä huolimatta pappa poti tuttua riittämättömyyden tunnetta:

"Hukkaan heitetyt tunnit. Ne, jotka eilen tai toissapäivänä menetin auringonnousun ja auringonlaskun välillä, ovat iäksi menneet. Aika, elämä on lyhyt."

Maailma veti puoleensa pappaa yhtä paljon kuin minua. Hän puhui sujuvasti ruotsia, englantia ja espanjaa, ja suunnitteli aina uutta reissua. Huimapäisin niistä osui vuoteen 1948. Pappa osti 16-metrisen luotsiveneen, kunnosti siitä purjeveneen ja seilasi mummun kanssa Lontoon olympialaisiin. Samalla matkalla sai alkunsa isäni.

"Lähdemme etelään. Me suruttomat taivaanlinnut, maiden ja merien vaeltajat. Aili on osoittautunut suurenmoiseksi kumppaniksi. Uskaltaa seurata, repäistä itsensä irti, eikä piittaa tämän maailman pienistä haitoista, jos suuret asiat ovat kyseessä."

Saman kipinän pappa tartutti minuun.

Usein olen pappaa ikävöinyt ja toivonut, että hän olisi ehtinyt nähdä reittini: toimittajaksi, levottomaksi maailman koluajaksi ja kahden uuden tutkimusmatkailijan äidiksi. Luultavasti pappaa huvittaisi tieto, että päädyin naimisiin miehen kanssa, jolla on sattumalta sama syntymäpäivä kuin hänellä: 6.8.


Pappa (Unto Hämäläinen) syntyi Perkjärvellä, mutta joutui luopumaan kotiseudustaan, kun paikka siirtyi sodassa Neuvostoliitolle. Se sai hänet tuntemaan juurettomuutta loppuelämänsä.

Sotakirjeenvaihtajana ja valokuvaajana toisessa maailmansodassa. Kirjailijana pappa käytti nimeä Unto Ahokivi.
Insert
Sukumme aarre. Papan huolellisesti kokoama leikekirja rintamalta.

Unton juttuja julkaistiin mm. Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä, Turun Sanomissa ja Hakkapeliitta-lehdessä.

Ennen sotaa pappa kouluttautui mainospiirtäjäksi ja pyöritti hetken myös omaa mainostoimistoa.

Papan ominaisin luonteenpiirre oli huikea huumorintaju, joka ei pettänyt tiukoissakaan tilanteissa.
Insert
Tämän rakkaustarinan alku oli sattumaa. Aili-mummuni oli aluksi kirjeenvaihdossa papan veljen kanssa. Meidän kannalta onni, että kohtalo puuttui peliin...

Pappa ja mummu saivat kolme lasta, joista tässä Leena-tätini ja isäni Juha. Sakke syntyi myöhemmin. Isä sai alkunsa tuossa papan rakentamassa purjeveneessä, jolla hän ja mummu seilasivat Lontoon olympialaisiin vuonna 1948. Ei kai tarvitse edes mainita, että isäkin harrastaa purjehdusta.

Minä ja pappa Espanjassa, jonne ajoimme tällä vanhalla hippivolkkarilla 9600 kilometrin matkan.

sanna image
sanna