Borneo - elämäni huikein seikkailu

Borneo - elämäni huikein seikkailu

On matkoja, jotka unohtuvat samalla hetkellä, kun laukut on purettu. Ja on matkoja, jotka pysyvät sielussa koko loppuelämän.

Tämän reissun alkuun liittyy hupaisa sattuma, joka on pakko kertoa. Olin vielä viisi vuotta sitten töissä Apu-lehdessä. Erään kohtuullisen touhukkaan viikon jälkeen tokaisin toimituspäällikölle (terkkuja Ridelle!:-) olevani juttumatkan tarpeessa: “Ihan sama minne! Lähetä minut vaikka Borneoon!”.

Parin viikon päästä pomolta tuli meili, jonka saatekentässä luki lyhyesti ja ytimekkäästi “No, lähdetkö Borneoon?”. Luulin viestiä ensin vitsiksi, kunnes totuus valkeni (siinä sen näkee, kaikki pitäisi sanoa aina rohkeasti ääneen;-).

Matkaohjelma oli huikean mielenkiintoinen. Pääsin tutustumaan WWF:n ja mediaporukan mukana Borneon ainutlaatuisiin sademetsiin, joista ei ole pian mitään jäljellä, ellei holtitonta puunhakkuuta saada aisoihin. Kahden viikon aikana ujuttauduimme laittomaan kultakaivokseen, palmuöljyplantaasille, orankien kuntoutusalueelle ja Borneon alkuperäiskansan, dayakien pariin.

(Kolme vuorokautta kestänyt menomatka oli jo kokemus. Siitä enemmän täällä!)

Suolaa päähän, verta otsaan

Kun olimme kaarrelleet pienkoneella sademetsien yli, hytkyneet maastureilla kuoppaisia teitä pitkin ja kiemurrelleet joenmutkia pitkähäntäveneillä, saavuimme viidensadan asukkaan Tumbang Jojangiin. Kylä sijaitsee Keski-Kalimantanilla, syvällä sademetsässä, jonne kukaan ei vahingossa eksy. Sen huomasi myös paikallisten ilmeistä: meitä tuijotettiin kuin avaruusolentoja.

Tumbang Jojangissa meidät vastaanotti paikan kingi, heimopäällikkö Tapan, jonka kodissa järjestettiin vastaanottoseremonia. Ahtaassa puuhökkelissä ei ollut ollenkaan huonekaluja. Meidät viittilöitiin huoneeseen, jonne tuli joku poppamies heiluttamaan elävää kukkoa. Rituaalin jälkeen äijä katosi takahuoneeseen, katkaisi kukolta kaulan ja valutti eläimen veren pieneen kuppiin. Kukon verta siveltiin kasvoihimme, käsiimme ja jalkoihimme. Pakko myöntää, että siinä vaiheessa, kun ranteisiin sidottiin naru ja päähän siroteltiin suolaa, aloin epäillä kyläläisten motiiveja. Emme kuitenkaan päätyneet pataan, vaan meidät vihittiin dayakeiksi. Karu seremonia päättyi herkulliseen päivälliseen. Söimme riisiä, kananmunaa (näitä oli kahden viikon aikana joka päivä myös aamiaiseksi), sekä rapeiksi paistettuja jokikaloja.

Wallenius juo riisiviinaa ja laulaa

Meno senkun yltyi iltaa kohden: kyläläiset halusivat järjestää meidän kunniaksemme juhlat. Muistan aina, miten epätodelliselta tuntui kävellä bilepaikalle taskulampun valossa. Sirkat sirittivät, ilma oli kostean kuuma ja musta taivas niin täynnä tähtiä, että luulin olevani Disneyn elokuvassa. Perillä käteemme työnnettiin puukupit, joissa oli lämmintä riisiviinaa. Kylänukot pitivät megafoniin pitkiä puheita, heimopäällikkö tanssi nuotion ympärillä, koirat haukkuivat, ja lapset kiljuivat.

Illan kiusallisin hetki oli, kun joku tuuppasi megafonin meille. Pidä siinä sitten puheita, kun kukaan paikallisista ei ymmärrä englantia. Koska olen maailman surkein ihminen kestämään vaivaannuttavia tilanteita, tempaisin megafonin itselleni ja kajautin hetken mielijohteesta Maamme-laulun. Sen jälkeen kukaan ei enää pyytänytkään esiintymään.

Yö, jolloin luulin kuolevani

Yön vietimme kyläkoulun kovalla lattialla moskiittoverkkojen alla. En kärsi torakka- tai hämähäkkifobiasta, mutta pakko on tunnustaa, että öinen ötökkäravi järkytti. Taukoamaton kopina lattioilla alkoi heti, kun valot oli sammutettu. Sademetsän kuumuudessa olisi ollut tietysti mukavinta nukkua pelkkä ohut lakana ympärillään, mutta pakenin mieluummin makuupussiin ja hikoilin kuin sika.

Yöllä heräsin (hah, ihan kuin olisin muka saanut nukutuksi) hirvittävään kolinaan ja näin, kuinka taskulamppujen valokiilat alkoivat kiertää pitkin koulun lattioita. En ole ikinä pelännyt niin. Olin aivan varma, että perhanan dayakit tulevat tappamaan meidät ja työntävät vartaaseen. Yritin hamuilla pimeässä käteeni jotain kovaa ja terävää, jolla puolustautua. Löysin vain muovisen vesipullon. Tajusin, etten voi tehdä mitään. Tuli järjetön ikävä miestä ja lapsia. Kadutti, että olin ylipäätään lähtenyt mokomaan pöpelikköön.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua taskulamput sammuivat ja koulun ovi loksahti kiinni.

Aamulla saimme kuulla visiitin syyn. “Murtautujat” olivat korjaajia, jotka olivat tulleet fiksaamaan kylän ainoaa sähkögeneraattoria. Se kun oli sattunut kosahtamaan keskellä yötä.

Täällä kollegani, YleX:in Laura Satimuksen video Tumbang Jojangista.

Aiemmin blogissani kerrottua: miltä iilimato tuntuu?

P.S. Huomenna luvassa vielä lisää fiiliksiä ja kuvia Borneosta!

Insert Tämän näkymän muistan aina. Jumalainen, syvänvihreä Tumbang Jojang.

Valkolaiset olivat borneolaisten mielestä huvittava näky.

Vaatteet pestään joessa, jonne myös pissitään ja kakitaan.

Insert Tumbang Jojangin kylänraitilla ei ole autoja (eikä edes mopoja).

Koiranpentuja oli Tumbang Jojangissa enemmän kuin lapsia.

Insert Kalastajasetä töihin lähdössä.

Luulin ensin hampuksi.

Insert Borneolainen kullanhuuhtoja. Uskoisitteko, että tämä nainen on 40-vuotias?

Insert Täällä rantatontteja piisaa.

Insert Borneossa on enemmän jokia kuin teitä.

Insert Välillä matkaa taitettiin jokia pitkin kävelemällä.

Insert Borneolainen "farmarivolvo".

Pesuhuone.

Insert Kuumaa ja kosteaa joka päivä.

Näitä, surullisen paljaita länttejä sademetsässä on yhä enemmän.

sanna image
sanna